Mutta miksi vasta kuukauden päästä, miksi ei tänään? Sain eilen puhelun, jossa minulle kerrottiin että pääsen psykiatriselle päiväosastolle ensi kuussa, kunhan sieltä vapautuu paikka. Minulla ei ole voimia selvitä arjesta yksin, ei tänään, ei huomenna, eikä viikon päästä. Siksi elämäni alkaa vasta ensi kuun 18. päivä, kun marssin aamulla kello yhdeksäksi päiväosaston tiloihin. Vasta silloin voin hieman hengähtää, sillä tiedän ettei minun enää tarvitse pärjätä yksin. Silloin tiedän, että saan apua.

Viimeiset puoli vuotta on ollut aikamoista selviytymistä. Sekaan on mahtunut niin hyviä kuin huonojakin jaksoja, ja joka kerran pudotus hyvästä jaksosta huonoon on syönyt voimavarojani. Mielenterveysongelmat ovat todella kuluttavia, niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta tuntuu että minun sairauteni on tuplasti pahempi. Kaikista inhottavinta sairaudessani on se, että vaikka minulla menisi hetken aikaa todella hyvin, niin tiedän ettei se ole pysyvää.

Kun minulla menee hyvin, olen energinen, herään aamulla virkeänä ja hyvällä tuulella, saan hoidettua arjen perusasiat, yritän nauttia elämästä niin paljon kuin mahdollista, ja oikein imen positiivisuutta itseeni. Yritän valmistautua siihen pudotukseen mikä minulla on taas vastassa, ja mitä pelkään jo etukäteen. Sitä pudotusta takaisin huonoon jaksoon, missä elämästä häviää kaikki värit ja sävyt, kaikki ilo ja valo. Sillon aamulla herääminen, syöminen, kodin siisteys tai oma ulkoinen olemus eivät tunnu tärkeälle. Mikään ei kiinnosta. Mikään ei tunnu miltään, olo on vain tyhjä ja harmaa. Ajalla ei ole merkitystä, ei ole väliä mikä päivä, kuukausi tai kellon aika, on olemassa vain yksi tyhjä hetki. 

Vuosi sitten olin ensimmäistä kertaa päiväosastolla. Muistan kuinka ahdistunut ja pelokas olin, ja ensimmäiset päivät menivät muita ihmisiä vältellen, ja vessassa tai käytävillä itkien. Luulin, ettei hoitojaksosta tulisi mitään, ja pahimmassa tapauksessa jättäisin hoidon kokonaan kesken. Pelkäsin, että ahdistuneisuus estäisi minua sitoutumasta hoitoon, ja jonakin aamuna en vain enää pystyisi menemään paikalle. 

Onneksi hoitohenkilökunta oli osaavaa ja ymmärtäväistä, he saivat minut uskomaan että reaktioni on täysin normaalia eikä millään tavalla ennenkuulumatonta. Vaikka saatoin ahdistua, ja paeta tilanteesta (esimerkiksi ryhmäkeskustelujen aikana) toiseen huoneeseen, hoitaja antoi minulle hetken aikaa yksin ja tuli sen jälkeen juttusille. Hän sai minut tuntemaan, että on ihan ok jos tilanne tuntuu ahdistavalta, ja on ihan ok jos haluaa poistua hetkeksi, itseään pakottamalla ei synny positiivisia tuloksia. 

Loppujen lopuksi sain ahdistuksen hallintaan, ja päätin ottaa hoidosta kaiken mahdollisen irti. Heräsin aamulla täynnä positiivista asennetta, osallistuin ryhmäkeskusteluihin ja uskalsin jutella muiden osastolaisten kanssa. Juttelin paljon ja avoimesti omahoitajani kanssa, ja pikkuhiljaa elämänlaatuni alkoi kohota. Olen tavattoman iloinen, että uskalsin ja pystyin suoriutumaan hoitojaksosta. 

Mitä psykiatrinen päiväosasto siis on? Osastojaksot sovitaan lääkärin kanssa yhdessä, ja jakson pituus vaihtelee potilaskohtaisesti kahdesta viikosta pariin kuukauteen. Osastolla on keskimäärin 6-8 asiakasta kerrallaan, ja toisin kuin suljetut osastot, päiväosastolla ollaan nimensä mukaan vain päivisin, kello yhdeksästä kahteen. Osastolla noudatetaan viikkolukujärjestystä, ja päivät koostuvat mm. aamupalaverista, toimintaterapiasta, ryhmäkeskusteluista, ruokailusta, rentoutustuokioista ja tietenkin henkilökohtaisista keskusteluista oman hoitajan kanssa. Päiviin mahtuu myös vapaata oleskelua, jolloin voi vaikka neuloa, lukea, kirjoittaa, katsoa telkkaria tai  ihan vaan olla. Ryhmäkeskustelujen aiheena ovat esimerkiksi ahdistuneisuus, erilaiset pelot tai sosiaalinen jännittyneisyys. Keskusteluissa jokainen voi kertoa omista tuntemuksistaan, tai olla vain kuuntelijana, kenenkään ei ole pakko puhua jollei itse halua. 

Vaikka päiväosastojaksosta oli minulle paljon apua, vapauden tunne mielen ongelmista ei ollutkaan pysyvää, vaikka kovasti niin toivoin. Noin puolen vuoden päästä ahdistus ja masennus hiipivät takaisin elämääni, ja nyt olen taas samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Takaisin lähtöruudussa. Toisaalta on hieman epäonnistunut olo, enkä voi olla miettimättä mikä meni pieleen. Miksi en saanut hyvän olon tunnetta pysymään? Entä jos olisin hakeutunut osastolle aikaisemmin, enkä vasta nyt, kun viimeisetkin voimat ovat loppu? Ehkä en olisi ennättänyt vajota niin syvälle.

Toisaalta ajattelen, että tätähän se minun sairaus varmaankin on, jatkuvaa taistelua pahaa oloa vastaan. Toivon, että tämän osastojakson jälkeen osaisin tunnistaa pahan olon ajoissa, ennen kuin olen liian syvissä vesissä. Jospa tällä kertaa oppisin toimimaan jollakin tapaa toisin.

Jenni