Miksi olen välttynyt ikäkriiseiltä

Olen monesti miettinyt, miksi en ole koskaan kokenut niin sanottuja ikäkriisejä. (Ainakaan toistaiseksi, voihan se vielä iskeä).

IMG_20171228_132810.jpg

Tietenkin siihen vaikuttaa se, että olen tiennyt aika tarkasti, minkälaisia asioita haluan ja minkälaista elämää haluan elää. On helppo olla määrätietoinen, jos tietää. Se ei vielä tarkoita, että asiat menisivät suunnitelmien mukaan, mutta se on alku. Tuntumani on, että moni kriisi ja elämän myllerrys kumpuaa nimenomaan siitä, että suunta on hukassa, tai ei osaa päättää.

Minä olen aina ollut aika yksitotinen tahtomisteni ja toiveideni suhteen. Ne ovat nämä muutama elämän palikka, joita olen keksinyt toivoa, enkä todellakaan ole kyllästyvää tai pitkästyvää sorttia. Asteikolla nollasta viiteen olen vaihtelunhaluisuudessani ehkä tasolla yksi. (Noin niin kuin elämän perspektiivissä siis. Työni on aina ollut niin vaihtelevaa, etten oikein osaa kuvitella, miten pärjäisin monotonisessa ja rutiininomaisessa työssä.)

Ja sitten toiseksi niitä the Tärkeitä Asioita on tapahtunut minulle yleensä niin aikaisessa vaiheessa, etten ole ennättänyt kriisiytyä.

Ammatti:

Aivan varmasti olisin mennyt kriisiin, jos en olisi parikymppisenä vielä ollenkaan tiennyt, mihin suuntaan, mille alalle, millaisiin opintoihin haluan edetä. Mutta minä tiesin jo lukiolaisena, ehkä aikaisemminkin, ja se pelasti paljolta haahuilulta.

(Tietty määrä haahuilua on kyllä ihmiselle ihan hyväksi, ja haahuilin minäkin, mutta se tapahtui muiden asioiden kuin ammatinvalinnan tiimoilta.)

Perhe:

Aivan varmasti olisin mennyt kriisiin, jos en olisi kolmekymppisenä saati vielä näin neljänkympin korvilla saanut perhettä. Lapsia. Koska se oli asia, jota kovasti toivoin ja joka oli minulle tärkeä. Mutta minä sain esikoiseni jo 26-vuotiaana, ja toisen lapsen perään. Ja lopulta sitten vielä sen kovasti toivotun kolmannenkin.

Tahaton lapsettomuus tai esimerkiksi ainoan lapsen jääminen vaille sisarusta olisi varmasti aiheuttanut minulle muun surun ohella ikäkriiseilyä 3-4-kymppisenä, jolloin olisi alkanut olla myöhäistä tehdä asialle paljoakaan.

IMG_20180120_160700.jpg

Asuminen:

Aivan varmasti olisin mennyt kriisiin, jos en olisi saanut asua näin kuin olen asunut. Kodilla, miljööllä ja asuinpaikalla, myös kotikaupungilla, on minulle suuri merkitys. (Varmaan useimmille on, mutta moni pystyy ymmärtääkseni elämään suht onnellisena, vaikkeivät nämä asiat olisikaan niin justiinsa.) Olen aika varma, että jos olisin joutunut tekemään suuria kompromisseja asuinpaikan ja asumismuodon suhteen, olisin ehkä viimeistään viime vuosina kriisiytynyt.

Olen jo aikoja sitten löytänyt itsestäni sellaisen arvon, että minulle on tärkeää pystyä tarjoamaan lapsilleni (ja myös itselleni, hyvänen aika) konkreettiset juuret. Koti ja asuinalue, joissa viihdymme. Elämänpiiri, jossa tunnemme yhteenkuuluvaisuutta ja jossa on yhteisö. Jos elämä olisi mennyt tältä osin toisin, olisin varmasti perheellistymisen ja lasten kouluvuosien myötä kokenut kaipuuta toisenlaiseen. Niin vahva ideaali tämä minulle on.

Mutta minä löysin kaupunkini jo opiskeluaikoina, ja se rakkaus on kestänyt. (Olen sellainen ihminen, jonka täytyy voida rakastaa kotikaupunkiaan palavasti.) Ja löysimme tämän kodin, tämän paikan, nämä kotikulmat jo kymmenen vuotta sitten, ja täällä on ollut hyvä.

Työt:

Aivan varmasti olisin mennyt kriisiin, jos ei olisi ollut töitä. Olen aina ollut identiteettinsä vahvasti ammatin ja työn perustalle rakentava ihminen, joten oman alan töitä vaille jääminen olisi ollut minulle todella kova paikka.

Mutta minulla on käynyt tuuri, ja olen jossain määrin onnistunut rakentamaan ammattitaitoani siten, että olen jo yli 20 vuoden ajan saanut tehdä alani töitä. Sopivasti edeten ja suurempiin vastuisiin kasvaen.

Joskus työsuhteiden väliin on uhannut tulla gäppiä, ja kriisiin suistuminen on ollut aivan hilkulla. Myös vuosi pari tästä taaksepäin, kun olin asemoimassa itseäni työelämässä hieman uudenlaiseen suuntaan, tajusin, että jos se ei onnistuisi ennen nelikymppisyyden puolelle kierähtämistä, kriisiytyminen olisi tosiasia.

Onneksi olen nyt hyvällä tiellä ja sielullani on rauha myös ammatillisessa mielessä.

– – –

En missään nimessä usko olevani immuuni ikäkriiseille. En naureskele niille enkä ylenkatso niitä. Ikäkriisit ovat mitä syvimmässä määrin inhimillisiä:

Ne, joissa kriisiydytään, koska ei hitokseen tiedetä, mitä halutaan. Ne, joissa surraan, kun ei ole saatu sitä, mitä kovasti halutaan. Ne joissa tajutaan, että ollaan aivan väärällä tiellä. Ne, joissa ei hetkellisesti tajuta enää mistään mitään ja joudutaan ajattelemaan kaikki alusta asti uusiksi. Saati sitten ne, joissa prakaava kroppa ja finaalia kohti kääntyvä elämänkaari saavat murtumaan ja ahdistumaan.

Inhimillistä kaikki!

IMG_20180120_160708.jpg

Se, että minä en vielä tähän nelikymppisvuoteeni mennessä tiedä ikäkriiseistä mitään, johtuu vain siitä, että olen ollut onnekas ja saanut elämääni ne muutamat minulle tärkeät palikat ennen kuin niiden kaipuu on ennättänyt kasvaa liian polttavaksi ja muuntua ikään ja ”olisi-pitänyt-jo” -tunteeseen liittyväksi kriisiksi.

Ja sitten se johtuu vähän myös siitä, että olen tällainen aika helposti onnelliseksi itsensä kokeva ihminen. En varsinaisesti kaipaa vaihtelua, kun tietyt perusasiat ovat kunnossa. Olen myös lähtökohtaisesti turvallisuusorientoitunut ihminen. Vakaus kiinnostelee.

Ja niin… Elämä on tuonut mukanaan myös sen verran haasteita ja murheita, että näin neljääkymppiä käydessäni olen entistäkin kiitollisempi aivan pienistä asioista, enkä hirveän aktiivisesti pyöritä mielessäni niitä juttuja, jotka elämässäni ovat kesken, rikki, epätäydellisiä, toistaiseksi saavuttamattomia, tyystin saavuttamattomissa tai vääränlaisia. Tämä on tietoinen valinta.

Terveys, koti, perhe, työ ja ystävät, siinä on onnea kyllin. Olen hyvä näkemään riittävästi siinä, mitä minulla on, tai mihin suuntaan tietyt elämän käänteet ovat kuljettaneet. En juuri koskaan kadu tai haikaile mitään.

Lupaan silti palata raportoimaan, jos neljän-, viiden- tai kuudenkympin kriisi sittenkin jonakin päivänä iskee.

Onko sinulla kokemusta ikäkriiseistä?

Kommentit (3)
  1. Rva Kepponen
    31.1.2018, 19:21

    Olen toistaiseksi välttynyt suurilta ikäkriiseiltä. Neljääkymppiä ennen oli kyllä pienoista kriisinpoikasta ilmassa. Elin silloin pikkulapsivuosia ja urani jouduin aloittamaan about pohjamudista, kun palasin töihin reilun kolmen vuoden kotiäitiyden jälkeen. Silloin ajattelin, että elämäni pyörii aina vaan lasten ympärillä ja minulle ei henkilökohtaisesti tapahdu enää yhtään mitään. Nopeastihan tuo kriisintynkä meni ohitse. Onnekseni voin sanoa, että minulle on tapahtunut paljon itselleni merkittäviä asioita 4-kymppisenä. Eiväthänhän ne ole tietenkään samaa vaikutusluokkaa kuin naimisiinmeno, ensiasunto, ensimmäinen koulutusta vastaava duuni ja valmistuminen. Mutta ne ovat eri tavalla merkityksellisiä.

    Saatan kehitellä 50-kriisin. Alallani 5-kymppinen nainen on lähinnä ongelmajätettä ja se välillä pelottaa.

    Minä olen ihan toisen pään esimerkki suunnitelmallisuudesta. Menin opiskelemaan, koska kaveri täytti hakulomakkeeni ja pääsin suoraan yo-todistuskiintiössä sisään. Ajattelin pitää välivuoden siellä ja hakea jonnekkin, mutta jämähdin. Haluaisin edelleen olla ammatiltani vaikka mikä. Olisi niin kivaa päästä kokeilemaan monia juttuja.

    Työpaikkaani tulin rekrytoiduksi yliopiston käytävältä. Ulkomaille muutin, kun kaveri järjesti työpaikan. Pitkään hieroimme kauppaa talosta, mutta kun siinä oli niin paljon mutkia matkassa tulimme ostaneeksi yhtenä sunnuntaina vähän kuin vahingossa nykyisen. Puhelinluettelon kartan perusteella navigoimme paikalle. Lapsi oli pidempään haaveena ja jonkin aikaa näytti siltä, että raskaaksi tuleminen onkin tosi vaikeaa. Mutta sitten niitä tulikin kolme. En ole ikinä edes osannut haaveilla olevani kolmen pojan äiti.

    Olenkin naureskellut, että ihan hyvin voi elää ”lastu laineilla”-meiningillä.

  2. Sulassa sovussa -blogin Aino
    24.1.2018, 09:58

    Hei pitkästä aikaa ja kiitos kivasta kriisipohdinnasta! Itse ajattelen, että monelta kriisiltä saattaa välttyä, kun aika ajoin harrastaa itsetutkiskelua; pysähtyy kiiireisen arjen keskellä kysymään itseltään, mitä minulle kuuluu ja missä mennään.

    Kaikki eivät nimittäin ole niin onnekkaita, että tietävät noin kirkkaasti jo hyvin varhaisessa vaiheessa mitä haluavat ja vielä pysyvät päätöksessään. Itse esimerkiksi olin lukioikäisenä täysin vakuuttunut, että minusta tulee diplomaatti ja hain kynsin hampain opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa. Kun sain ko. oppiaineesta suoritettua yliopistossa perusopinnot tajusin, etten koskaan jaksaisi valmistua siitä – se kun oli tylsintä asiaa mitä olin eläessäni lukenut Kriisinpoikanenhan siitä tuli ja perusteellisen itsetutkiskelun paikka: missä minä olen hyvä, millaisia asioita haluan tehdä työkseni joka päivä.

    Myöhemmin yritän kysellä itseltäni näitä kysymyksiä säännöllisesti: mikä minulle on tärkeää, elänkö arvojeni mukaan niin, että ne näkyvät jokapäiväisessä elämässäni?

    Näin isoja kriisejä voi ehkäistä ennakkoon, vaikka ei olisikaan sattunut syntymään onnekkaaksi

    1. Moikka Aino! Kiva kuulla sinusta. 

      Varmasti on juuri näin, että itsensä kuunteleminen ja omien arvojen pohdiskelu aika-ajoin voivat auttaa ehkäisemään kriisejä. Tulee ehkä tehtyä enemmän itsensä näköisiä valintoja ja myös mietittyjä perusteluja omille ratkaisuille.

      Toisaalta välillä minusta tuntuu, että liika itsensä tutkiskelu ja tarkkailu voi myös viedä ihan turhiin syövereihin. Kohtuus kaikessa. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *