Neurootikon päiväkirja

4.2.2014 sinis

Round 2.

Onpa tuossa tovi vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin. Olen monesti miettinyt kirjoittavani, mutta en ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olisin halunnut. Ettekä ikinä usko miksi. No siksi, että aloin stressata koko kirjoittamista.

Ajattelin aluksi, että kirjoitan vain itselleni, siis niin kuin päiväkirjaa, mutta näin nykyajan tyyliin ilman sellaista pikkulukolla suljettavaa pehmeäkantista kirjasta. Kirjoittaisin ihan vain itselleni, harrastaisin sellaista mielen järjestelyä. Ajattelin, että julkinen blogi olisi hyvä juttu siksi, että siinä kuitenkin on mahdollisuus, että joku muu voi nähdä tekstin, joten ihan mitä tahansa ei voi kirjoittaa sellaisena kuin se päässä pyörii, vaan asiat täytyy jäsennellä. Ja jäsentely on hyvästä, koska silloin käsittelee asioita loogisesti ja ymmärtää ehkä itsekin itseään paremmin. Anonyymina kirjoittaminen oli myös mielestäni hyvä, koska sen turvin voin kirjoittaa kuitenkin mitä vain. Koska kuka nyt oikeasti kirjoittaisi omalla naamallaan ja nimellään blogia nimeltä Neurootikon päiväkirja??

Mutta sitten muutamien tekstien jälkeen se iski, ramppikuume. Aloin miettiä, että mitä jos joku kuitenkin oikeasti lukee näitä? Ja jos joku lukee, niin minun täytyisi keksiä jotain fiksua kirjoitettavaa. Ei sillä, että aiheita ei olisi, on kyllä ihan tarpeeksi fiksuja ja vähemmän fiksuja juttuja, mutta ovatko ne sitten sellaisia, mitkä kiinnostavat ketään? Miksi kirjoittaisin omista naurettavista neurooseistani, ketä semmoinen kiinnostaa? Ja miksi minua kiinnostaa?? Minne katosi se, että kirjoitan itselleni! Ihan omaa päiväkirjaani minua itseäni varten, jolla ei pitänyt olla väliä näkeekö tai lukeeko sitä kukaan, vaan tavoitteena oli saada omia ajatuksia kasaan! Tuo alun hieno idea katosi taivaan tuuliin ja tilalle tuli stressi siitä, että mitä kirjoittaisin seuraavaksi. Tuli tunne, että kirjoitan jotakin arvosteluun menevää esseetä, jossa mitataan kielioppivirheitä, punaisen langan katkeamattomuutta ja jäsentelyn mielekkyyttä. Ja vitonen se pitäisi aina saada. Puuh, yliopistovuodet ovat tehneet tehtävänsä.

Niinpä en kirjoittanut mitään. Paitsi nyt. Sain puhtia eräältä ystävältäni, joka olikin tietämättäni kirjoittanut anonyymia blogia jo pitkään. Siellä hän vain kirjoittelee mitä vain, iloisesti, surullisesti, innostuneesti, ärsyyntyneesti. Tuskin hän kirjoittaa juttujansa ensin puhtaaksi Wordiin ja pitää muutaman päivän taukoa lukeakseen tekstinsä varmuuden vuoksi uudestaan, ennen kuin uskaltaa painaa julkaise-nappia. Hänkään ei stressaa kirjoittamisestaan, miksi minä stressaisin? Mitä tässä edes on stressattavaa!

Niinpä koitan uudestaan. Nyt vähän vähemmällä stressillä, sillä tavalla oikeasti kuin kirjoittaisin päiväkirjaa. Tiedän, että kirjoittaminen on minulle hyväksi, koska olen maailman kovin stressaaja ja kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Ja päässäni pyörii miljoona asiaa, jotka kaipaavat tuulettumista, ja uskon edelleen, että tämä kanava voisi olla hyvä väylä tuoda ne ulos. Ihan vain koska täällä minä loogisesti jäsentelen ja analysoin asiani, ja se on hyväksi sekavalle mielelleni. Ja jos tämä ei toimi, siirryn takaisin siihen lukolliseen, fyysiseen pikkukirjaseen mihin kirjoitan pelkkää sekavaa tajunnanvirtaa ja minkä piilotan sängyn alle.

Tästä se lähtee, piteles kii!

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

28.10.2013 sinis

Remontista selvinneet

Meillä on tehty remonttia viimeiset 10 kuukautta. Ne ovat olleet mielenkiintoisia, mutta raskaita ja pitkiä kuukausia. Nyt on kuitenkin vihdoin se aika, kun lopputulos alkaa näkyä.

Tämä asunto, jonka viime jouluna ostimme mieheni kanssa, on ensimmäinen oma kotimme. Miten mahtavalta tuntuikaan astua ensimmäistä kertaa ovesta sisään ikiomaan kotiin vuosien vuokra-asuntorumban jälkeen! Olimme etsineet sitä oikeaa pitkään ja ravanneet asuntonäytöstä toiseen. Kaikissa oli kuitenkin jotakin vikana, milloin asunto oli liian pieni, milloin liian kallis, milloin liian sokkeloinen, milloin siinä oli ruma piha, vääränmuotoinen keittiö tai typerä tilaratkaisu. Oli joukossa ihan hyviäkin, esimerkiksi yhdessä vierailemistamme asunnoista ei ollut muuten mitään vikaa, mutta siellä oli outo tunnelma. Meille molemmille tuli olo, että asunnossa oli jotakin pielessä, feng shuit olivat jotenkin kiemurallaan tai karma huonossa jamassa. Emme jättäneet tarjousta. Myöhemmin kuulimme, että kaksi (!!) asunnon edellistä omistajaa olivat kuolleet yllättäen.

Mieheni kriteerit sen oikean suhteen olivat väljemmät kuin minun. Hänelle olisi kelvannut aika moni asunto, jotka minä hylkäsin suoralta kädeltä. Hänen oikeastaan ainoa kriteerinsä oli, että asunto pitää voida remontoida kuntoon, joten huippuhyvässä kunnossa olevaa lukaalia emme etsineet. Minun kriteereitäni olivat, että asunnossa piti olla kunnon keittiö, oma sauna, paljon kaappitilaa ja sellainen eteinen, joka ei ole pitkä ja kapea. En jostain syystä voi sietää sellaisia ahtaita ja pitkulaisia eteisiä, ne ovat ahdistavia.

Sitten viimein, lähes vuoden etsinnän jälkeen löysimme sen oikean. Asunto oli ruma kuin mikä. Siellä oli ihkaoikea alkuperäinen 80-luvun kylpyhuone ruskeankukertavine laattoineen ja kuluneine muovimattoineen, loppuun asti kylvetyt saunanlauteet ja runnellut parketit, vanhanaikaiset ikkunat ja järkyttävän suuri, painava ja kömpelö liukuovi makuuhuoneen ovena. Edellisten asukkaiden täysin vasemmalla kädellä tehdyn ”remontin” jäljet tekivät asunnosta mahdollisesti jopa astetta rumemman kuin mitä se olisi ehkä muuten ollut: hätäiseen suditun vaaleansinisen maalin alta loistivat erilaiset mintunvihreän ja keltaisen sävyt niin seinistä kuin katostakin, makuuhuone oli kauttaaltaan kirkuvan punainen ja keittiö oli pistetty uuteen uskoon vanhan keittiön päälle siten, että vanhat välitilan laatat näkyivät uusien laattojen raoista ja väriyhdistelmät olivat suorastaan masentavia.

Mutta me ostimme sen silti. Asunnossa oli kaikkea, mitä tahdoimme: hyvä sijainti pienkerrostaloalueella, oma pieni takapiha, oma sauna, tilava keittiö, vaatehuone ja se ihana suuri eteinen, joka ei ole lainkaan pitkä eikä kapea eikä ahdistava. Näimme siinä 54 neliötä pelkkää potentiaalia, josta ”vähän remppaamalla” saisi juuri sellaisen, kuin olimme unelmoineet.

Ensimmäinen lekan isku seinään tehtiin nauraen ja kippistellen. Kaadoimme osan olohuoneen ja eteisen välistä seinää, revimme kylpyhuoneen betonille, purimme saunan seiniä myöhen, irrotimme parkettilattiat, silppusimme kaapistot, pistimme vaatehuoneen sisustan päreiksi, heivasimme sen kammottavan liukuoven kaatopaikalle ja rakensimme tilalle normaalin oviaukon. Pystyimme laskemaan seinistä kuin vuosirenkaista sen, kuinka monta kertaa seinät oli vuoronperään tapetoitu ja maalattu sitten vuoden -83. Aika monta. Kun tapetit eivät lähteneet irti mitenkään, totesimme lopulta pääsevämme helpommalla pistämällä kyprokit palasiksi ja rakentamalla väliseinät uudestaan.

Vuodenvaihteen jälkeiset kuukaudet töitä tehtiin hulluna, aluksi innoissaan, sitten vähän vähemmällä hymyllä, sitten aika väsyneenä, sitten jo jonkin verran hammasta purren. Ystävät olivat suurena apuna ja tulivat pyytämättäkin pakkeloimaan ja maalaamaan. (Minulla tosin oli koko ajan huono omatunto heidän uurastuksestaan ja lupasin pyhästi tulla täyspäiväiseksi orjaksi heidän tuleviin remontteihinsa.) Jossakin vaiheessa kuitenkin iski epätoivo ja palkkasimme remonttimiehen tekemään kylpyhuoneen laatoitukset. Onneksi olimme osanneet laskea budjetin reippaasti yläkanttiin juuri siltä varalta, että tulisi tällaisia ylimääräisiä kulueriä.

Sitten keväällä remontti loppui kuin seinään, kun mieheni polvi hajosi ja hän jäi liikuntakyvyttömänä parin kuukauden sairaslomalle. Onneksi asunto oli jo asuttavassa kunnossa silloin emmekä olleet purkuinnostuksissamme vielä tuhonneet keittiötä.

Sairasloman jälkeen remonttia tehtiin pikkuhiljaa aina kun ehdittiin ja jaksettiin. Maalattiin ja tapetointiin loppuja seiniä, sirkkelöitiin lattialistoja, kiinnitettiin hyllyjä, kasattiin kaapistoja ja toivottiin, että joskus tulisi valmista. Lopulta tekemättä oli enää pienten viimeistelyjen lisäksi se uusi keittiö ja saunan rakentaminen.

Aloitimme keittiöremontin vähän aikaa sitten. Se ei ole vielä ihan valmis, pari tilaustavarana hankittavaa kaapinovea ja maustehylly vielä uupuvat, mutta hyvältä näyttää jo!

Sitten oli vielä se sauna, joka oli muuttunut näiden kymmenen kuukauden aikana katastrofin näköiseksi varastoksi. Saunan erikoisen koon vuoksi valmiit laudepaketit eivät sinne sopineet, vaan meidän olisi täynyt ostaa juoksumetreittäin lautaa ja rakentaa kaikki itse tai tilata ne joltakin sahalta superkaalliina mittatilauksena. Remontti väsytti ja kyllästytti jo niin rankasti, että ajattelimme, että näinköhän saunaa saadaan koskaan kasaan.

Mutta minä olen ilmeisesti tehnyt elämässäni jotakin niin hyvää, että olen ansainnut ihmeellisiä ihmisiä ympärilleni. Nämä ihmeelliset ihmiset eli ystävät tulivat yllätyksenä kylään syntymäpäivänäni ja rakensivat saunan minulle lahjaksi. He olivat nikkaroineet koko edellisviikon lauteita valmiiksi, öljynneet niitä ja rakentaneet kaikkia hienoja koristelautoja ja selkänojia. Sitten he vain tulivat ja kasasivat saunan, asensivat uuden upean kiukaan (yksi heistä on sähkömies) ja tadaa: siinä se oli. Meillä oli viimein sauna. Viimeinen murheenkryyni tässä asunnossa oli valmis. Istuin ylälauteella itku silmässä ja olin aivan ällistynyt: voiko ihminen parempaa lahjaa saada!

Nyt tämä asunto alkaa olla se koti, josta olemme unelmoineet. Tämä tuntuu todellakin omalta kodilta eikä joltain remonttityömaalta. Vaikka edelleen puuttuu muutama lattialista ja sokkeli ja keittiöstä puuttuvat ne muutamat kaapinovet, niin muuten remontti on ohi. Se on tehty. Done. Finito. Uskomatonta! Onhan täällä vielä sekaista, mutta huonekalut alkavat löytää paikkaansa kun niitä voi vihdoin asetella sinne minne haluaa, eikä sinne minne ne mahtuvat remonttitavaroiden sekaan. Voin jo suunnitella minne ripustan tauluja ja minkä maton laitan keittiöön. Voin oikeasti sisustaa enkä vain unelmoida sitä, millaisen sisutuksen teen sitten joskus. Etenkin eteistämme rakastan, laitoin sinne upean tapetin, kristallikruunun ja pyöreän karvamaton, juuri niin kuin olin haaveillut.

Mitä tästä opin? En enää koskaan tahdo tehdä näin suurta remonttia. Mutta jos kuitenkin sen vielä teen, täytyy muistaa pitää lopputulos kirkkaana mielessä vaikka meinaisi musertua hiomapölyn ja kaatopaikkakuormien sekaan.

Koska lopputuloksena ainakin tästä raatamisesta tuli aivan ihana koti, joka näyttää ja tuntuu ikiomalta.

Maanantai-iloa kaikille!

(Kuva: http://www.ebsqart.com/)

Suhteet Oma elämä Mieli DIY