Round 2.

Onpa tuossa tovi vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin. Olen monesti miettinyt kirjoittavani, mutta en ole saanut mitään aikaiseksi, vaikka olisin halunnut. Ettekä ikinä usko miksi. No siksi, että aloin stressata koko kirjoittamista.

Ajattelin aluksi, että kirjoitan vain itselleni, siis niin kuin päiväkirjaa, mutta näin nykyajan tyyliin ilman sellaista pikkulukolla suljettavaa pehmeäkantista kirjasta. Kirjoittaisin ihan vain itselleni, harrastaisin sellaista mielen järjestelyä. Ajattelin, että julkinen blogi olisi hyvä juttu siksi, että siinä kuitenkin on mahdollisuus, että joku muu voi nähdä tekstin, joten ihan mitä tahansa ei voi kirjoittaa sellaisena kuin se päässä pyörii, vaan asiat täytyy jäsennellä. Ja jäsentely on hyvästä, koska silloin käsittelee asioita loogisesti ja ymmärtää ehkä itsekin itseään paremmin. Anonyymina kirjoittaminen oli myös mielestäni hyvä, koska sen turvin voin kirjoittaa kuitenkin mitä vain. Koska kuka nyt oikeasti kirjoittaisi omalla naamallaan ja nimellään blogia nimeltä Neurootikon päiväkirja??

Mutta sitten muutamien tekstien jälkeen se iski, ramppikuume. Aloin miettiä, että mitä jos joku kuitenkin oikeasti lukee näitä? Ja jos joku lukee, niin minun täytyisi keksiä jotain fiksua kirjoitettavaa. Ei sillä, että aiheita ei olisi, on kyllä ihan tarpeeksi fiksuja ja vähemmän fiksuja juttuja, mutta ovatko ne sitten sellaisia, mitkä kiinnostavat ketään? Miksi kirjoittaisin omista naurettavista neurooseistani, ketä semmoinen kiinnostaa? Ja miksi minua kiinnostaa?? Minne katosi se, että kirjoitan itselleni! Ihan omaa päiväkirjaani minua itseäni varten, jolla ei pitänyt olla väliä näkeekö tai lukeeko sitä kukaan, vaan tavoitteena oli saada omia ajatuksia kasaan! Tuo alun hieno idea katosi taivaan tuuliin ja tilalle tuli stressi siitä, että mitä kirjoittaisin seuraavaksi. Tuli tunne, että kirjoitan jotakin arvosteluun menevää esseetä, jossa mitataan kielioppivirheitä, punaisen langan katkeamattomuutta ja jäsentelyn mielekkyyttä. Ja vitonen se pitäisi aina saada. Puuh, yliopistovuodet ovat tehneet tehtävänsä.

Niinpä en kirjoittanut mitään. Paitsi nyt. Sain puhtia eräältä ystävältäni, joka olikin tietämättäni kirjoittanut anonyymia blogia jo pitkään. Siellä hän vain kirjoittelee mitä vain, iloisesti, surullisesti, innostuneesti, ärsyyntyneesti. Tuskin hän kirjoittaa juttujansa ensin puhtaaksi Wordiin ja pitää muutaman päivän taukoa lukeakseen tekstinsä varmuuden vuoksi uudestaan, ennen kuin uskaltaa painaa julkaise-nappia. Hänkään ei stressaa kirjoittamisestaan, miksi minä stressaisin? Mitä tässä edes on stressattavaa!

Niinpä koitan uudestaan. Nyt vähän vähemmällä stressillä, sillä tavalla oikeasti kuin kirjoittaisin päiväkirjaa. Tiedän, että kirjoittaminen on minulle hyväksi, koska olen maailman kovin stressaaja ja kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Ja päässäni pyörii miljoona asiaa, jotka kaipaavat tuulettumista, ja uskon edelleen, että tämä kanava voisi olla hyvä väylä tuoda ne ulos. Ihan vain koska täällä minä loogisesti jäsentelen ja analysoin asiani, ja se on hyväksi sekavalle mielelleni. Ja jos tämä ei toimi, siirryn takaisin siihen lukolliseen, fyysiseen pikkukirjaseen mihin kirjoitan pelkkää sekavaa tajunnanvirtaa ja minkä piilotan sängyn alle.

Tästä se lähtee, piteles kii!

Kommentit (1)
  1. Kiitos!  Ja sinulle myös paljon tsemppiä ja iloa kirjoittamiseen! Päiväkirjan pitäminen kannattaa aina, en tiedä miten olisin selvinnyt esimerkiksi teini-iästä ilman että olisin ladellut kaiken draaman ja teiniangstin ulos kirjoittamalla ne päiväkirjaan 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *