Minulla on tänään syntymäpäivä. Olen nyt 28 vuotta ja vajaa seitsemän tuntia vanha. Tai nuori, miten sen nyt ottaa.

Vaikka syntymäpäivät ovat iloinen asia, olen silti ollut viime aikoina hieman harmissani vanhenemisestani. On tuntunut kurjalta, että taas on kulunut vuosi, jota en saa enää koskaan takaisin. Ihan normaalia ja ihmiseloon kuuluvaa tuo iän kertyminen, mutta harmittaa silti. Olisi niin kivaa vain olla tämän ikäinen eikä vanheta ollenkaan! Enkä siis tarkoita sitä, että en tahtoisi vanheta ryppyyntymisen ja rupsahtamisen pelossa, antaa tulla vaan harakanvarpaita silmäkulmiin ja heltta leuan alle. Aina voi laittaa silmänympärysvoidetta ja tehdä kasvojumppaa, jos alkaa liikaa häiritä. Mutta elinvuosia, niitä ei saa takaisin, ja se minua painaa.

Mutta sitten kuulin pari päivää takaperin lauseen, joka pisti miettimään tätä asiaa uudelta kantilta. Eräässä haastattelussa muuan amerikkalainen, 87-vuotias, toisen maailmansodan veteraanimummo puhui vanhenemisesta sanoen:

”Don’t regret growing old, it’s a privilege denied to many.”

Mikä viisas mummo.

Todellakin, mitä sitä itse urputtaa vanhenemisestaan! Sitä saa vanheta! Kaikki eivät saa, mikä on hirmuisen surullinen ajatus. Minä vietän vasta 28-vuotispäivääni, mikä ei ole vielä mitään, mutta kaikki eivät saa sitäkään vähää.

Koitan muistaa tämän, sitten kun olen joskus oikeasti vanha mummo ja tarvitsen vähintään kahden käden sormet elämieni vuosikymmenten laskemiseen. On suuri etuoikeus, jos saa elää lähemmäs tai jopa kolminumeroisille luvuille.

Ja tällä hetkellä minulla on suuri etuoikeus, että saan olla juuri tämän ikäinen. Oivaltaminen on joskus pienestä kiinni.

Kiitos vanhalle amerikkalaiselle mummolle ja iloista vanhenemista kaikille!

Huh, heräsin tänä aamuna reilut kaksi tuntia aiemmin kuin normaalisti. Ihan vapaaehtoisesti ja ilman hankaluuksia, kunhan nyt vain heräsin. Ja mikä aamu tämä on ollutkaan! Olen ehtinyt viedä koirani rauhalliselle aamulenkille, keittää ja juoda kahvia, katsoa aamutv:tä (ja hetken myös jotain supernoloa, traumatisoivaa aamuchattia ennen kuin viimeisiä patterivirtojaan vetelevä kaukosäädin suostui vaihtamaan kanavaa), kiistellä sotkuläjistä, saatella mieheni työmatkalle, etsiä ja löytää kadonneen lompakon ja syödä kunnon aamupalan pitkästä aikaa. Ja kello on vasta puoli kymmenen!

Aion ottaa tämän tavan käyttöön. Esimerkiksi kun menen iltavuoroon töihin, tuntuu helposti, että koko päivä on oikeastaan muilta osin hävinnyt. Aamu vain katoaa jonnekin kun nukut pitkään, sitten seuraa läjä pakollisia juttuja, jotka täytyy hoitaa ennen töihin lähtöä ja sitten pitääkin jo mennä. Sitten olet töissä, tulet myöhään kotiin, syöt, menet suihkuun ja nukkumaan. Ei ihme, että välillä on sellainen olo, että elämä valuu sormien lävitse.

Saan tuon ajattelemisesta joskus hirvittävän paniikin aikaan. Silloin tuntuu, että aika vain menee ohi enkä ole ehtinyt mitään, vaikka olisi miljoona asiaa joita tahtoisin tehdä. Se on kamala tunne!

Miten yksinkertainen ratkaisu tähän onkaan. Herää aiemmin, pahvi. Sitten on aikaa tehdä ja ajatella. Koska se, että posottaa päivänsä läpi ajattelematta sitä tietoisesti, alkaa helposti tuntua siltä, että aika tosiaan vain menee jonnekin viemäriin. Mutta jos välillä pysähtyy ajattelemaan, että täsä mä olen, niin otteen saa paremmin. Päivään tulee kiintopisteitä, joihin mieli tarttuu ja saa tuntumaan siltä, että aika ei ole ainakaan niissä hetkissä vain lentänyt ohitse.

Ainakin tänä aamuna olen täysin tietoisesti ehtinyt ajatttelemaan, että mitäs sitä sitten tekisi, vai istuisiko sitä vielä, keittäisi lisää kahvia ja lukisi vaikka lehteä. Tuntuu siltä, että tästä päivästä tulee ihanan pitkä!

Näitä lisää!

(kuva http://funnypictures.me/coffee-owls/# )