Kirjoitan tätä tekstiä niskavillat pystyssä. Se johtuu siitä, että luin juuri erään älyttömän kiinnostavan kolumnin. Käykö teillekin joskus niin, että jotakin mielenkiintoista lehtiartikkelia, kirjaa tai kaverin facebook-päivitystä lukiessanne eteen tulee sellainen sana, joka jostain syystä ärsyttää älyttömän paljon? Se ärsyttää niin kovasti, että koko jutun lukeminen menettää hohtonsa, kun et voi lakata miettimästä miten raivostuttavaa on käyttää tuollaista sanaa. Ja pahinta on se, kun se sana toistuu niin monta kertaa, että lopulta kun pääset tekstin loppuun, olet aivan hermoraunio. Tässä artikkelissa oli juuri sellainen sana. Se oli prinsiippi. Argh, korvissa soi ja silmiä kirveltää!

Minulla ja eräällä tästä samasta ärsytysongelmasta kärsivällä ystävälläni on tapana pitää listaa tällaisista ärsytyssensoreita värisyttävistä sanoista, joita tulee eteen milloin missäkin. Emme siis kirjoita niitä varsinaisesti ylös, mutta aina silloin tällöin mainitsemme, että ”kuulin muuten taas yhden sanan, meinasin hypätä seinälle!”. Näitä sanoja on kertynyt yllättävän pitkä lista. Listalta löytyvät muun muassa sanat tuunaaminen, erähenkinen, kotoilu, kardigaani, fashionista, aplikaatio, bondaaminen…tai se kun sanotaan, että jokin ruoka on jollakin pedillä. Esimerkiksi ”Kuhaa salaattipedillä”. Sinänsä herkullisen kuuloista. Mutta ensinnäkin, salaatti ei muodosta petiä, koska se on salaatti. Ja toisekseen, mikään maailman ruoka ei ole pedillä, ellei se ole kirjaimellisesti sängyssä!!

Luulen, että tällä ärsytysoireilulla on jotain yhteyttä tietynlaiseen neuroottisuuteen. Se on vähän samaa sarjaa kuin kirjoitusvirheistä ärsyyntyminen. Tiedän, ei minullakaan ehkä ole ihan jokainen pilkku oikeassa paikassa, mutta jos huomaisin mahdolliset pilkkuvirheeni, kyllä ärsyttäisi! Toisin sanoen, jos jossakin ei ole logiikkaa tai joku ei mene täysin niin kuin pitäisi, se alkaa häiritä ja ärsyttää. Minä nyt vain tykkään siitä, että kaikki on oikein ja säännönmukaisesti.

Voi myös olla, että kaikki tämä johtuu liian pitkästä (ja liian humanistisesta) yliopisto-opiskelusta, joka on iskostanut päähäni sen, että kaikkea täytyy analysoida. (Se on muuten tosi raskas piirre kun koitat katsoa esimerkiksi CSI:tä, joudut aina analysoimaan, että mistä se nyt tuon muka keksi ja miten muka on mahdollista tietää jotain noin surkeiden todisteiden perusteella). Niinpä tässä analysointihulluudessani olen pohtinut näitä ärsyttäviä sanoja ja tehnyt sellaisen johtopäätöksen, että ärsytykseen on olemassa kolme erilaista syytä: 

1) Monia näistä sanoista yhdistää suora kääntäminen jostain muusta kielestä, yleensä englannista. Esimerkiksi se prinsiippi, fashionista tai vielä pahempaa, statementkoru. Hrrr…niin mikä? Minusta sana ”asennekoru” tai ”koru, jossa on asennetta”, on niin paljon korvaystävällisempi kuin tuo kahta kieltä raivostuttavasti yhdistelevä mukayhdyssana! Törmäsin myös jokin aika sitten telkkariohjelmassa sanaan face designer. Ohjelmassa ollut face designer ei suinkaan suunnitellut uusia naamoja niin kuin kovasti toivoin, vaan ihan vain perinteisesti meikkasi niitä muotinäytöksiin. Eli siis meikkaaja! Jo pitkään käytössä ollut make up artist aiheutti tarpeeksi allergisia oireita, mutta että face designer!

2) Monia ärsyttäviä sanoja yhdistää myös täysin suruton lyhentäminen. Esimerkiksi spesiaali-sanasta (joka on jo itsessään ärsyttävä, eikö selvää suomea ole sana ”erityinen”) lyhennetty sana spessu. ”Ostetaanko jotain spessua viiniä illaksi?” Siis ostetaanko mitä?!  Tai sana inspis. Tai fantsu. Se on fantastinen, tai ei mielellään sekään, vaan mieluummin vaikka ”upea”!

3) Jotkut sanat ovat vain saaneet ärsyttävän sävyn, kun niistä on tehty jotakin sillä hetkellä erittäin muodikasta asiaa tai elämäntapaa kuvaavia sanoja. Toisin sanoen ärsytys ei johdu niinkään itse sanasta, vaan sen käyttötavasta tai siitä, mitä se edustaa. Esimerkiksi sana vintage. Vintage-asiat itsessään ovat aivan ihastuttavia, mutta ärsytystä aiheuttaa tapa käyttää kyseistä sanaa. Sen sijaan, että sitä käytettäisi esitellessä aitoa 60-luvun kotelomekkoa, vintagea on alettu käyttää kaikenmaailman kirpputoreilta kahdella eurolla löydetyistä ketjuliiketunikoista. Lopputuloksena on vintage-inflaatio ja pullistuva otsasuoni. Toinen tähän sarjaan kuuluva sana on kotoilu. Sinänsä älyttömän ihana asia, rakastan kotona olemista, se on mielipuuhaani! Mutta että kotoilu. Pitikö siitäkin tehdä harrastus! Elämäntapa! Lifestyle!

Voi olla, että monet näistä ärsytyskynnykseni ylittävistä sanoista ovat täysin normaalia puhekieltä tai jotakin yleistä slangisanastoa, jonka ulkopuolelle olen jotenkin auttamattomasti päässyt jäämään ja olenkin pahoillani kaikille niille, jotka näitä sanoja käyttävät täysin luonnollisena osana puhumistaan. (Totta kai olen pahoillani, muutenhan stressaisin, että loukkasinko jotakuta.) Ehkä olen hieman ärsytysherkkä. En vain voi sille mitään, että omat, erittäin savolaiset korvani pärähtävät joka ikinen kerta näitä raivostuttavia sanoja kuullessani.

Eipä muuta kuin coolia sunnuntaita!

Ps. Se kolumni on muuten täällä, ihan mielenkiintoinen juttu.

http://www.hs.fi/tiede/K%C3%B6yhyys+on+aivoja+sy%C3%B6v%C3%A4+loinen/a1379382081489

Törmäsin netissä erääseen runoon. Se kolahti minuun jostain syystä kovasti. Varmaankin siksi, että se kertoo eräästä jatkuvasti pääni sisällä takovasta lauseesta: siitä, että pitäisi tehdä jotain.

Minulla on sellainen outo vika, että en oikein osaa rentoutua. Tai osaan, mutta se vaatii täydelliset olosuhteet. Siivotun kodin, pitkästä lenkistä väsähtäneet koirat, valmiiksi tehdyn ruuan, maksetut laskut ja takaisin kaappiin viikatut pyykit. Ja tietyn kellonajan. Ei kai sitä nyt aamupäivällä saa rentoutua, parhaaseen työaikaan? Illalla sitten, jos aikaa jää. Sitten, kun kaikki tarpeelliset, pakolliset, häiritsevät tai mieltä painavat asiat on tehty, voin asettua sohvalle ja sanoa itselleni, että nyt saa vaan olla. Jos silloinkaan.

Usein on niin, että vaikka kuinka koittaisin löhötä ja rentoutua, päässäni huutelee joku muistuttamassa milloin mistäkin. Sillä huutelijalla on ärsyttävä tapa keksiä sanottavaa kaikesta. ”Pitäis leikittää tuota koiraa, sillä on varmasti tylsää! Pitäis soittaa mummille, en muistanut soittaa viime viikolla. Pitäis imuroida, kato nyt noita kauheita villakoiria! Pitäis tehdä jotain kunnon ruokaa eikä vaan syödä karkkia.” Koita siinä sitten keskittyä olemiseen, kun huutelija vie kaiken huomion.

Ikävimpiä, mutta samalla hulluimpia tämän huutelijan lauseista ovat ne, jotka tekevät sinänsä mukavista asioista pakollisia velvollisuuksia. Tai vielä pahempaa, ne mitkä tekevät stressaamisestakin stressaavaa. ”Pitäis osata olla vaan eikä stressata koko ajan. Koita olla nyt ihan siiinä rauhassa. Kyllä ihmisen pitäis osata rentoutua!” Kaiken huipuksi kaikki naistenlehdetkin paasaavat tästä jatkuvasti. Ne muistuttavat siitä, miten tärkeää rentoutuminen on, miten rentoutunut mieli kulkee käsikädessä hyvän terveyden kanssa ja miten itseään pitää muistaa kuunnella jne. jne. Mutta mitä jos kuuntelemalla itseään kuulee vaan nalkutusta? Jos saadakseen itsensä rentoutumaan joutuu tekemään valtavasti työtä? Kauheita paineita!

Tämä pitäisi -stressi liittyy siihen, että on kasvanut sellaiseen elämään, jossa kaikki pitää ansaita. Siihen on tottunut lapsesta saakka. Pienenä piti hoitaa pikkusiskoa, jotta sai ottaa iltapalaksi jätskiä. Tai piti tyhjentää astianpesukone ja viedä roskat, jotta sai viikkorahaa. (Tästä olen muuten itselleni vieläkin vihainen; kun olin pikkutyttö,  isäni kysyi minulta, ottaisinko mieluummin viikkorahaksi markan seitsemänä päivänä viikossa vai viisi markkaa joka lauantai. Valitsin vitosen. Varsinainen lapsinero.) Isompana piti lukea kunnolla kokeisiin ja tentteihin, jotta sai hyvän arvosanan. Sama homma jatkui yliopistossa. Sitä kai syntyy suorittajaksi, kun on opettajavanhemmat, tai oikeastaan kokonainen opettajasuku.

Ajan mittaan kasvaa sellaiseen tunteeseen, että ensin täytyy tehdä kovasti töitä ja olla hyödyllinen, jotta ansaitsee jotakin mukavaa. Niinpä minun pieni mieleni pakottaa minut olemaan hyödyllinen jatkuvasti. Teen asioita, joita mielestäni pitää tehdä sen sijaan, että tekisin asioita, joita haluan tehdä. Ensin työt, sitten huvit, vanha kansakin kärsi siitä samasta huutelijasta. Sääli vain, että huutelija osaa kasvattaa työlistan uskomattoman pitkäksi ja täyttää sen asioilla, joilla ei oikeasti olisi niin väliä. Mutta kun ei vaan pysty katsomaan rauhassa elokuvaa, jos jukkapalmu näyttää olevan vedentarpeessa,  vaahteranlehdet ovat sotkeneet koko takapihan tai sohvatyynylle kaatuu vähän limsaa!

Joku voisi kutsua tätä typeryydeksi. Siinä on jotain samaa idiotismia, kuin tuoreen leivän ostamisessa. Ostat uunituoreen, ihanan leivän ja viet sen kotiin. Kotona on kuitenkin vielä jäljellä sitä edellistä leipää, joka on vähän ehkä jo kuivahtanutta, mutta vielä oikein hyvin syötävää. Ja koska lapsikin tietää, että ruokaa ei saa heittää roskiin ja kaikki pitää syödä päiväysjärjestyksessä, vanha leipä pitää syödä alta pois, ennen kuin saat aloittaa uuden. Mikä on lopputulos? Se, että vanhaa leipää mutustaessasi uusi leipä ehtii kuivahtaa, etkä koskaan saa syödä tuoretta leipää.

Tässä teille se runo. Minä aion lukea sitä ääneen itselleni ja toivoa, että sisäinen huutelijani kuuntelisi sitä myös. Koska meidän molempien, minun ja huutelijan, pitäisi ottaa vähän rennommin.

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua!

Dust if you must.
But wouldn’t it be better,
To paint a picture, or write a letter,
Bake a cake, or plant a seed?
Ponder the difference between want and need.

Dust if you must.
But there is not much time
With rivers to swim and mountains to climb!
Music to hear, and books to read,
Friends to cherish and life to lead.

Dust if you must.
But the world’s out there
With the sun in your eyes,
the wind in your hair,
A flutter of snow, a shower of rain.
This day will not come round again.

Dust if you must.
But bear in mind,
Old age will come and it’s not kind.
And when you go, and go you must,
You, yourself, will make more dust.

– Mrs. Rose Milligan –