Pelkomielellä

Vietin eilen omituisen hetken: istuin olohuoneen lattialla ja teippasin kaikkien kierrätykseen menevien paristojen navat piiloon. Niitä paristoja oli kertynyt jo aikamoinen pussi, mutta tunnollisesti teippasin joka ikisen pariston huolellisesti ympäri. Osan jopa kahteen kertaan. Miksi tein näin?

No koska pelotti.

Luin jokin aika sitten lehdestä artikkelin, jossa tavallinen sormiparisto oli kuumentunut yhtäkkiä tulikuumaksi jonkun pikkutytön hyppysissä. Artikkelissa mainittiin, että paristot voivat aiheuttaa palovaaran, koska niihin voi tulla oikosulku ja paristo voi alkaa kuumeta. Jutussa sanottiin, ettei käytettyjä paristoja pitäisi varastoida, vaan ne pitäisi viedä suoraan kierrätykseen tai jos niitä varastoikin, niin paristojen navat tulisi varmuuden vuoksi teipata piiloon.

Ja minähän teippasin. Huolimatta siitä, että käytettyjen paristojen pussi oli lojunut jo varmaan vuoden keittiön alakaapissa odottamassa kierrätykseen lähtöä, täysin kuumentumattomana. Huolimatta siitä, että en ollut koskaan ennen kuullutkaan moisesta, että paristo nyt voisi aiheuttaa palovaaaran. Huolimatta siitä, että oikeasti tiedostin, että paristojen pelkääminen on aika todella typerää. Kuinka usein tuollaista edes oikeasti tapahtuu, montako paristoa ihan oikeasti on sytyttänyt tulipalon suhteuttettuna kaikkiin tulipalonaiheuttajiin maailmassa?

Mutta kun neuroottinen saa päähänsä että riski on olemassa, se alkaa pelottaa ja vaivata mieltä. Tiskipöydän alla kaapissamme saattoi muhia varsinainen palopommi, jota en ollut aiemmin osannut ajatella tai pelätä, typerä minä! Pakkohan ne paristojen navat oli teipata piiloon, etteivät ne toisiinsa osuessaan aiheuta ylikuumenemista ja sytytä koko keittiötä tuleen.

Paristot eivät siis suinkaan ole ainoa asia, mikä minua pelottaa. Olenkin jo maininnut aiemmin joistakin peloistani. Teidän hyvin, että pelkään sellaisia asioita, joista suuri osa on täysin irrationaalisia hullutuksia. Tieto ei silti poista sitä, että pelko on täysin todellinen tunne ja vieläpä sellainen, joka pakottaa käyttäytymään tietyllä tavalla. Yleensä pelkoihini liittyy kuoleman, onnettomuuden tai jonkinasteisen tuhoutumisen pelko: esimerkiksi lentokoneet, pahat sairaudet ja tulipalot ovat kärkikolmikossa pelkolistallani. Pelkoihini liittyy vahvasti kontrollin menettämisen kauhu, tiedostan sen hyvin. Minulla on usein sellainen olo, että tahtoisin olla itse ohjaamassa ja vastuussa asioista, jotta voisin olla täysin varma, että asiat sujuvat ”oikein” eikä mitään pahaa tapahtuisi. Pientä suuruudenhulluuttakin on siis ilmassa.

Eivät nämä pelot jatkuvasti ole läsnä, mutta taka-allalla ne kyllä pysyttelevät ja nostavat päätään sopivan hetken koittaessa. Jos olen väsynyt, ahdistunut, stressaantunut tai olen lukenut vaikkapa uutisista jostakin onnettomuudesta, pelko pulpahtaa pintaan. Yleensä pelko saa minut tekemään pieniä juttuja, joilla ”suojaan” selustani varmuuden vuoksi, esimerkiksi se saattaa laittaa minut illalla vetämään töpseleitä seinistä, ettei sähkölaitteisiin tule oikosulkua yön aikana tai siirtämään tavarat pois pöytälampun läheisyydestä ylikuumenemisriskin pelossa, kun jätän lampun päälle koirieni jäädessä yksin pimeään aikaan. Tai sitten se saa minut teippaamaan paristoja iltamyöhällä.

Joskus, mutta onneksi harvemmin pelko on todella elämää rajoittavaa. Hyvä esimerkki tästä on, kun jokin aika sitten kuulin erään tuttavani, nuoren naisihmisen, sairastuneen rintasyöpään. Koska pelkään syöpää muutenkin julmetusti, piinaava pelko hiipi mieleeni kun ajattelin tätä tuttavaani. Jos kerran hänelläkin, nuorella, terveellä ihmisellä voi käydä noin, miksi ei sitten minullakin? Pelko vaivasi minua parin viikon ajan niin kovasti, että se pakotti minut tutkimaan rintani joka ikinen ilta niin perusteellisesti, että lopulta rintani olivat niin järkyttävän kipeät kaikesta kopeloinnista ja puristelusta, että rintaliivitkin sattuivat. Mieheni huomautti asiasta useasti ja käski jättämään rinnat rauhaan. Tiesin toki vallan hyvin, että jos en löytänyt ainuttakaan kyhmyä ensimmäisenä iltana, aika epätodennäköistä olisi ollut, että seuraavana päivänä rinnassa olisi komeillut jo käteen tuntuva möykky, mutta kun pelottaa niin pelottaa. Jos olisin jättänyt tutkimatta, pelko ei olisi hellittänyt millään vaan se olisi pyörinyt päässäni koko ajan ja sanonut minulle, että omapa on vikasi jos se syöpä siellä on, kun et kerran viitsi edes tunnustella tissejäsi. On paljon helpompaa vain kopeloida itsensä läpi ja saada mielensä rauhoittumaan, ainakin hetkeksi.

Mietin usein, mitä voisin tehdä asialle ja miten saisin itseni lopettamaan kaiken turhan pelkäämisen. Se on nimittäin todella, todella kuluttavaa. Tiedän myös, ettei se ole normaalia. Pelko sinänsä on normaali tunne siinä missä kaikki muutkin ihmisen perustunteet, mutta sen ei kai pitäisi enää kuulua jokapäiväiseen, normaaliin ihmiseloon urbaanissa maailmassa, jossa ei tarvitse enää jatkuvasti olla adrenaliininkatkuisessa taistele tai pakene- mielentilassa puskissa lymyävien sapelihammastiikereiden tai luolakarhujen varalta.

Olen koittanut jutella asiasta muiden kanssa, lukea oikeaa tietoa pelonaiheuttajista ja saada siten vakuutettua itselleni, että pelko on ihan oikeasti turhaa. Olen koittanut rentouttaa itseäni pelon tullen, vetää syvään henkeä ja hokea, että kaikki on ihan kunnossa, lopeta tuo typerä pelkääminen. Olen koittanut viedä huomioni muualle ja pakottaa itseni ajattelemaan muuta. Mutta pelko asustaa jossakin sellaisessa paikassa, jonne järkevä minäni ei oikein tahdo päästä käsiksi. Kun pelottaa niin pelottaa, enkä osaa sitä ottaa pois. En edes enää muista, millaista olisi olla sellainen henkilö, jonka ei tarvitsisi miettiä tämmöisiä. Koska eivät kai kaikki ihmiset mieti tällaisia juttuja kuin minä, ainakaan kovin vakituisesti? Miksi siis minun pitäisi murehtia ja pelätä?

Tänä aamuna heräsin levollisella mielellä, enkä usko että mikään pelko tänään pääsee yllättämään. Ilmeisesti eilinen teippausoperaatio tyynnytti pelkomieltäni sen verran, että se antaa minun olla rauhassa eikä väläyttele mieleeni ajatuksia, jotka saisivat pelon nostamaan rumaa, ärsyttävää päätään.

Ajattelin nauttia tästä päivästä siivoamalla, hah! Koska mikäs sen levollisempaa, kuin siisti koti, jossa ei pöpöt vilistä. 😉

 

 

Kommentit (3)
  1. Gina Lemone
    13.3.2014, 12:27

    Niinpä! Itellä kaikuu aina päässä se laulu ”mitäpä jos sä pelkäät turhaan, ja elämä tapahtuu sinä aikana” 😀 Oon yrittänyt myös joogata ja (huonolla menestyksellä) meditoida, kun monet vannovat sen rauhoittavaa vaikutusta. Ihan hauskaa mutta en ole kyllä vielä huomannut kaikkien huolien kaikkoavan…

    Pitää kokeilla itsekin jotain asiasta kirjoittamista/piirtämistä… Tuntuu että pitäisi jotenkin ottaa härkää sarvista eikä yrittää vältellä koko asian ajattelemista. Piirtämisessäkin voisi olla hyvä se että tavallaan visualisoi syvimmän pelkoajatuksen ettei se jää abstraktiksi tunteeksi joka häiritsee taka-alalla. Kokeilenpa! 

    Myös tällainen kohtalotovereiden pelkojen lukeminen jollain tavalla helpottaa. Toisessa ihmisessä näkee paremmin sen, että pelolle ei ole mitään ”järkevää” syytä. Olen lukenut myös jostain, että kannattaa aina ajatella ”mitä jos ystäväsi kertoisi sinulle tällaisesta pelosta, pitäisitkö sitä realistisena/huolestuttavana?” Usein omalla kohdalla ainakin tollasissa ”sormeen sattuu, mulla on varmaan joku tappava tauti”- jutuissa vastaus olisi, että en olisi kauhean huolestunut jos joku muu sanoisi niin. Mutta sitten omalla kohdalla tuntuu että se 0.001% todennäköisyydellä tapahtuva kamaluus nyt sitten tietysti tulee tapahtumaan…;)

    Tsemppiä sinnekin!

  2. Moi ja kiitos 🙂 Meillä on kyllä tosi samanlaiset ajatukset! Niin sitä monesti mietin itsekin, että jos stressaa koko elämänsä, niin varmaan menee monta juttua ohi ja aikaa hirveästi hukkaan ja sitten sitä vanhana mummona miettii että hittoako tuhlasit elämäsi ja energiasi sellaiseen hulluuteen. Mutta minäkään en ole keksinyt vielä, miten pelot saisi katoamaan! Koska järkipuhe – itse itselleni tai jonkun muun minulle päähän takomana- ei vie pelkoja pois, ehkä vain helpottaa hetkeksi. Kokeile kirjottaa niistä, auttaisiko se kun näkee paperilla oman omituisuutensa ja voi tavallaan katsella sitä objektiivisesti. Vielä ei ole itselläni kyllä ihan toiminut, mutta parempaan päin, parempaan päin… 🙂 Tsemppiä kohtalotoveri!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *