Urheutta ilmassa eli ensimmäinen kirjoitukseni

Moi!

Olen Sini. Ja tämä on minun upouusi blogini, jota vihdoin ja viimein päätin alkaa kirjoittaa! Koska olen stressaamisen ammattilainen, olen suunnitellut tämän blogin aloittamista jo monia kuukausia, pohtinut sen hyviä ja huonoja puolia, miettinyt uskallanko vaiko enkö uskalla, millaisen tästä tekisin vai kirjoittaisinko sittenkin vain pöytälaatikkoon. Mutta nyt on aika kypsä ja olo reipas ja urhea, joten päätin juuri tänään aloittaa asioiden ihmettelyn omassa julkisessa päiväkirjassani. Sitä paitsi onhan tänään kuitenkin maanantai, eikö kaikki uudet asiat kannattaa aloittaa maanantaina. Ja koska itseäni ei kiinnosta lukea blogeja, joiden kirjoittajasta en tiedä mitään, aion kertoa oleellisimmat asiat itsestäni nyt heti kättelyssä. Tiedättepähän sitten, minkälaisen henkilön jutuille altistutte.

Olen aikuinen tyttö jo, lähempänä kolmeakymppiä. Koulutukseltani olen taidehistorian maisteri. Minulla on kaksi hurmaavaa terrieriä ja yksi erittäin hurmaava mies, joka on ollut rinnallani älyttömän kauan. Rakastan piirtämistä ja maalaamista, eläimiä, hyviä ja erityisesti huonoja telkkarisarjoja, dokumentteja ja elokuvia, hyvää ruokaa ja karkkia. Oikeastaan karkin edelle menee vain suklaavanukas. Teen ristikoita, luen naistenlehtiä ja tiedelehtiä vuorotellen ja kerään omaa reseptikirjaa. Olen älyttömän kiinnostunut historiasta, vieraista kulttuureista ja luonnosta. En pidä liikunnasta, mutta koirien kanssa raittiin ilman haistelu ja luonnon ihmettely samalla jalkaa toisen eteen laittaen ei olekaan mitään sellaista.

Ulkoisesti olen pieni, tummatukkainen ja lapsenkasvoinen. Mutta se mitä olen sisäisesti, on paljon oleellisempaa. En aio kierrellä turhia: olen neuroottinen, ahdistushäiriöinen perfektionisti. Olen erittäin stressiherkkä ja pelkään kaikenmaailman juttuja. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, en todellakaan ole masentunut murjottaja, vaan onnellinen, iloinen ihminen. Nauran paljon, minulla on hyvä ja likainen huumorintaju ja elämä on suurimmaksi osaksi ihanaa. Koen kuitenkin, että neuroottinen, ajoittain raivostuttava stressierkki sisälläni tarvitsee kanavan työstää hetkittäin hämmentävää maailmankuvaansa ja omituisia ajatuksiaan ja myös tuoda omaa hölmöä huvittavuuttaan muiden luettavaksi. Tiedättehän kun sanotaan, että jos pelostaan kertoo ääneen, niin se laimenee. Ehkä sama toimii myös muissakin asiayhteyksissä? Jos kerron ääneen ahdistuvani parittomista numeroista tai tuskastuvani tuntemattomiin numeroihin vastaamisesta, saisinko ajatukseni käännettyä uusille urille ja ostettua kaupasta parittoman määrän omenoita tai vastattua puhelimeen riippumatta siitä, tiedänkö kuka soittaa? Aion ainakin kokeilla.

Siispä tämä palsta käsittelee elämää ja kaikkea sen lieveilmiöitä neuroottisten rillien läpi. Aion kirjoittaa kaikenlaisista asioita, jotka minua juuri sillä hetkellä mietityttävät, ihastuttavat, vihastuttavat, inspiroivat tai mitä milloinkin. Tervetuloa lukemaan neurootikon päiväkirjaa!

Kommentit (7)
  1. Moikka! Täällä toinen neuroottinen taidehistorian maisteri. Mitäköhän ne laitoksen veteen laittoivat… 😉

    1. Moikka, kiva kuulla muistakin! Onkohan neuroottisuuden syy vai seuraus se, että eksyy taiteiden laitokselle….! 😀

      1. Haha, enpä tiedä!

        Mä kun kävin viime viikolla terapiassa, niin psykiatri kysyi jotain tyyliin olinko minä lukiossa ahdistunut — johon minä vastasin, että no joo, eikö kaikki ole? Niin se vaan naurahti, että niin varmasti ovatkin, varsinkin jos on yhtään taiteellisia piirteitä 😀

        1. Fiksu psykiatri! 😀

  2. Voi kiitos! Olen otettu 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *