Ihana ja hämmentävä tämä yhtäkkinen syksyn tuntu ilmassa. Aamuisin vedän kevytuntsikan niskaan nukuttaessani vauvaa ensimmäisille päikkäreille ja fiilistelen koko kehollani, miten kuuma kahvi ja raikas syysilma saavat sielun heräämään uuteen päivään.

Kunnes sitten: Iltapäivällä onkin jo taas hellettä hipovat kesäkelit. Takki vaihtuu toppiin ja mieli ajautuu jäätelöön meren rannassa (tai roseelasilliseen terassilla…).

Äiti-ihmiselle mukavinta näissä viilenevissä säissä on se, että vauva nukkuu taas yli puolen tunnin päikkäreitä. Toivoa täynnä asettelin makuupussin kesäkelien jälkeen takaisin vaunukoppaan, ja tadaa, taika tapahtui. Meidän molemmilla pojilla kylmä sää ja äitiyspakkauksen unipussukka ovat avaimet onneen eli yli yhden unisyklin mittaisiin päiväuniin.

Näinä kirpakkoina aamuina olen muistellut sitä, kuinka onnistunut ensimmäinen kesä meillä on nelihenkisenä perheenä takana. Kesämme voisi kiteyttää kahteen sanaan: paljon perheaikaa. Tai no rehellisyyden nimissä, pelkkää perheaikaa. Toki näimme kavereita, perhettä ja sukulaisia, mutta kuljimme toukokuusta elokuulle tiiviinä nelikkona.

Lomaksi kesää ei voi kutsua yhden semivastasyntyneen ja kaksivuotiaan kanssa, mutta kesään mahtui useita, sielua ruokkivia ”lomahetkiä”: muutama pitkään valvottu ilta ystävien kanssa, aamu-uinteja mökillä, retkiä isovanhempien kanssa ja iltaisin puolen tunnin suklaan-syönti-ja-mitä-sulle-kuuluu-istuntoja puolison kanssa lasten mentyä nukkumaan. (Ihan niinkuin lapset jotenkin menisivät nukkumaan…)

Univelka on ollut välillä aivan mahdoton, mutta kesällä se ei ole tuntunut yhtä pahalta. Hormonit toimivat tällä kertaa niin kuin äitiyshormonien olen kuullut toimivan. (Viimeksi Augustin jatkuvat heräilyt ja minun alakuloisuushormonini aiheuttivat kroonista unettomuutta, mikä teki päivistäkin yhtä sumua.)

Vincentin kanssa energiaa on riittänyt katkonaisilla yöunilla, varsinkin jos olen saanut nukkua päikkärit kuola poskella tai vedellä aamu-unia pidempään.

Meillä on ollut Pepen kanssa viimeiset kuukaudet tosi toimiva vuorottelusysteemi. Minä nukun Vinskin kanssa kahdestaan ja hoidan kaikki yöt. Aamulla Pepe ottaa molemmat pojat ja antaa minun nukkua vielä tunnin pari, joskus kolmekin. Vaikka yöunet olisivat valuneet kankkulan kaivoon, niin tieto siitä, että aamulla saa nukkua, on auttanut jaksamaan ihmeellisen hyvin. Näköjään syvimmän unen vaiheeseen voi päästä aamullakin.

Vinskillä on ollut neljän kuukauden hulinat, sitten viiden kuukauden villitys ja nyt kuuden kuukauden käsittämättömyys. Hän on alusta alkaen nukkunut tosi huonosti, jatkuvasti heräillen, joten ne ensimmäisetkään hulinat 3,5 kuukauden iässä eivät tuntuneet erityisen hirveältä. (Okei, silloin kun hän joskus juhannuksen molemmin puolin elämöi tunnin välein yöt läpi, niin olihan se aivan hanurista.)

Huonoihin öihin on henkisesti auttanut myös se, että olimme kesällä jatkuvasti liikkeessä, emmekä pysähtyneet liikaa märehtimään väsymystämme. Kesä oli kivan aikatauluton, mutta aktiivinen – kuvastaa hyvin meidän perheemme tyyliä muutenkin. Huomaan, että näin arjen alettua tuo sama keino tepsii edelleen. Mitä enemmän touhua, sen pirteämpi olen. Ja touhua onkin tässä viime aikoina riittänyt!

Elokuussa järjestimme kavereille kesäjuhlat, sitten ristiäiset, isän kuuskymppiset ja yhdet asuntokaupat (siis itsellemme!). Ja mitä nyt yksi ilta lähdettiin ambulanssilla sairaalaan hippulat vinkuen, kun Vinskin vointi romahti rajun oksentamisen seurauksena. (Lopulta oltiin onneksi vain yksi yö tarkkailuissa, ja nyt kaikki on hyvin <3.)

Tällä viikolla aloitin myös uudet yliopisto-opinnot kansainvälisessä maisteriohjelmassa ja ai että on mukava istua taas koulun penkillä. Aivoni tuntuvat nyrjähtäneen kaikesta uudesta tiedosta ja päässä suorastaan kihelmöi, kun maitosolut aktivoituvat uusilla synaptisilla yhteyksillä. Tuntuu pahalta ja niin hyvältä. Opiskelu kannattaa aina.

Vincentillä tulee kohta puoli vuotta plakkariin, ja unikoulu pyörii mielessä. Tiedostan, että näistä taivaallisista hormoneista alkaa hiljalleen lähteä se terävin kärki. Vauvavuoden ensimmäinen puolisko on mennyt niin paljon rennommin, kun kaikkia vaiheita ei ole tarvinnut pelätä etukäteen. Vaikka meidän Palosireeni-Palosuo  on ollut öisin raskasta seuraa, on hän aamuisin vaan niin söpö ja suukoteltava. Ja aina yhtä aurinkoinen isoveljen nähdessään.

Olen myös tiennyt, kuinka nopeasti aika kuluu, ja osannut nauttia Vincentin vauvuudesta. Emme ole kiirehtineet vauvauinteja, muskareita tai stressanneet kiinteiden alottamisesta. Tärkeintä on ollut yhdessä vietetty aika.

<3: Veera

Lue edelliset kirjoitukset:

Kolme poikaa, kolme tyräleikkausta

Miksi vauva itkee?

Ja sitten meitä oli 4

Augustin vauvavuoden kirjoituksia:

Vauvavuosi on taputeltu – kuinka hämmentävää

Imetyksen lopettaminen ei ollutkaan helppoa

7 asiaa, jotka olisi ollut hyödyllistä tietää vauvaelämästä

Treeni- ja harrastusvinkkejä äitiyslomalle

Ei tullut kolmenkympin kriisiä 

Miten saimme öitä rauhoitettua

Vauva on muuttanut kaiken

Ensimmäiset 3 kuukautta äitinä – ihanaa ja kamalaa

Vinkkilista 9 kuukauden odotukseen

Seuraa meidän elämää kahden pienen pojan kanssa instassa @virenze 

”Vinsen on tyytyväinen” sanoo August silmät tuikkien matkien minun ilahtuneisuuttani, kun Vincent on istunut sitterissä hymy huulilla jo hyvän tovin.

Palosireeni-Palosuon tyräleikkauksesta Uudessa Lastensairaalassa on nyt kaksi viikkoa ja kipuhuuto on tiessään! Meillä asuu nykyään 2,5 kuukautinen vauva, joka ensimmäistä kertaa viihtyy myös lattialla puolta minuuttia pidempään. Leluista hän ei vielä ole kiinnostunut, mutta isoveljestään kyllä. Uskomatonta, miten pitkään Vincent jaksaa seurata Augustin touhuja ruokapöydässä tai kun isoveli leikkii olohuoneen matolla duplojen kanssa. Vanhemmat jäävät lepertelyillään ihan kakkoseksi, ja se tuntuu aivan mahtavalta. Kyllä kannatti tehdä (vahingossa) kaksi putkeen!* 😀

Vitsailin äitienpäivänä, että jos minulla kerta oli viime vuonna ensimmäisenä äitienpäivänä yksi lapsi, ja nyt toisena äitienpäivänä kaksi lasta, niin kolmantena on sitten varmaan kolme lasta… eiku?

Vitsit vitsinä, olisitte nähneet silmäpussini tänä aamuna. Olen näistä kahdesta kovin onnellinen. Otsikko ei siis viittaa kolmanteen tulossa olevaan lapseen (huhheijakkaa), vaan siihen, että meidän perheen poikien vitsaus on nivustyrä, sillä se on leikattu niin isältä kuin molemmilta pojiltakin.

Mikä ihmeen tyrä?

Vauvojen tyrästä löytyy huonosti tietoa googlettamalla, joten tiedustelin tyräasioita Uudessa Lastensairaalassa. Siellä tyräleikkauksia tehdään lähes päivittäin. Nivustyrä, toisin kuin napatyrä, pitää todennäköisesti leikata ja se ilmenee useammin pojilla kuin tytöillä. Leikkaukseen pääsee suhteellisen nopeasti, etenkin jos vauva on pieni. Sekä Augustin että Vincentin kanssa olimme vain noin pari-kolme viikkoa jonossa. Vanhemmat tunnistavat tyrän siitä, kun nivuseen pullahtaa sormenpään kokoinen patti ja vauva alkaa huutaa kuin syötävä. Tyrän voi painaa sormella takaisin vatsanpeitteiden alle, jolloin vauvan olo usein helpottuu. Jos tyrä ei painu takaisin ja pullistuma tuntuu kovalta, on riskinä että se kuroutuu ja silloin leikkaus pitää tehdä kiireellisesti.

Aina kun palosireeni alkoi soimaan, tiesimme avata vaipan ja tarkistaa tyrätilanteen. Kaikkina kertoina pullistumaa ei ollut, joten Vincentiä on saattanut vaivata joku muu: kovat vatsanväänteet (joita on edelleen, mutta onneksi vähemmän), tai jokin muu epämääräinen asia (ei näistä vauvoista aina tiedä). Taitaa myös olla vähän temperamenttikysymys: Vinski hikeentyy helposti ja on muutenkin aika herkkis.

Olisimme Vincentin kohdalla joutuneet odottamaan leikkausta pidempään ellemme olisi menneet Lastensairaalan päivystykseen demonstroimaan tilannetta. “Aika ärhäkkä kaveri” kommentoi päivystävä kirurgi pidellessä pientä palosireeniämme tutkimuspöydällä, ja totesin että jep, tällaista huutoa on ollut pari päivää aamusta iltaan. Seuraavana päivänä meille soitettiin, että leikkausaika on nyt varattu.

Tyräleikkaus meni hyvin

Kirjauduimme Uuteen Lastensairaalaan puolilta päivin huutokonsertin säestämänä, koska Vinskiä ei ollut saanut imettää edelliseen neljään tuntiin. Noin tunti sairaalavaatteiden pukemisesta hoitajat tulivat hakemaan häntä leikkaussaliin. Minulta kysyttiin, tulenko mukaan nukutukseen, mutta kieltäydyin kohteliaasti.

(Olin mukana Augustin nukutuksessa ja tuo kokemus on piirtynyt jotenkin karmivana mieleeni: 2,5 kuukautinen August itkee ja rimpuilee ylisuurella leikkauspöydällä valtavassa salissa, jossa joka puolella häärii hirveästi lääkäreitä ja hoitajia. Pidän hänen käsistään lujasti kiinni, kun hän yks kaks menee elottomaksi kaasumaski kasvojensa päällä. En oikein ehdi tajuta mitä tapahtuu, kun hoitaja sanoo topakasti “Voit irrottaa, hän nukahti”. Siirryn itku kurkussa takavasemmalla ja minut ohjataan pois osastolta. August oli niin pieni, ettei muistaisi läsnäoloani leikkaussalissa, mutta minulle muisto oli sellainen, etten halunnut kokea sitä Vincentin kanssa uudestaan.)

Jo pari tuntia sen jälkeen kun annoin Vincentin hoitajien syliin ja lähdin itse ulos kävelylle, sain kirurgilta puhelun, että leikkaus oli mennyt hyvin ja voisin mennä katsomaan vauvaa heräämöön. Istuin Regatan rannassa kuuntelemassa äänikirjaa (Philip Teirin Neitsytpolku, ihan hyvä) ja lähdin siltä istumalta puolijuoksua takaisin sairaalalle.

Heräämössä istuin Vincentin viereen ja hän nukkui vielä pitkät torkut kahden mukavan anestesiahoitajan valvomana. Kun hän vihdoin heräsi, oli ääni ihan käheä. Saimme osastolla oman huoneen ja nostin hänet piuhojen kanssa rinnalleni. Siinä tuolissa me käytännössä istuimme koko illan ja seuraavan yön. Onneksi doupit olivat hyvät ja Pepe pääsi katsomaan Vinskiä illalla sairaalaan. Koronarajoitusten takia emme saaneet olla Vincentin huoneessa samaan aikaan ja saattajia sai olla koko aikana vain yksi. Silti tilanne oli paljon mukavampi kuin Augustin leikkauksessa vanhassa Lastensairaalassa, johon en saanut jäädä yöksi koska tilaa ei kerta kaikkiaan ollut.

Seuraavana aamuna saimme jo kotiutumisluvan. Muutama päivä leikkauksen jälkeen Vincent oli edelleen itkuinen ja leikkaushaava näytti tulehtuneelta. Tilanne kuitenkin rauhoittui ja pikkuhiljaa palosireenikin hiljeni. Nyt haava edelleen vähän punoittelee, mutta menee koko ajan parempaan suuntaan. Mikä parasta, Vincent hymyilee jo paljon enemmän.

Onni on Uusi Lastensairaala, mieletön hoitohenkilökunta ja isä, jolla on terävääkin terävämpi tyrätutka. Toivottavasti muutkin vanhemmat huomaavat vauvojensa tyrät ajoissa, koska elämä palosireenin säestämänä voi ottaa välillä vähän koville.

Hymyilevästä vauvasta onnellisena,

Veera

*Tähän lasten saamiseen 1v 9 kk ikäerolla voin palata joskus myöhemmin, mutta mainittakoon nyt se, että Augustia yritettiin vuosi ja Vincent oli ihan käsittämätön, onnellinen sattuma pari viikkoa imetyksen lopettamisen jälkeen.

Lue edelliset kirjoitukset:

Miksi vauva itkee?

Ja sitten meitä oli 4

Augustin vauvavuoden kirjoituksia:

Vauvavuosi on taputeltu – kuinka hämmentävää

Imetyksen lopettaminen ei ollutkaan helppoa

7 asiaa, jotka olisi ollut hyödyllistä tietää vauvaelämästä

Treeni- ja harrastusvinkkejä äitiyslomalle

Ei tullut kolmenkympin kriisiä 

Miten saimme öitä rauhoitettua

Vauva on muuttanut kaiken

Ensimmäiset 3 kuukautta äitinä – ihanaa ja kamalaa

Vinkkilista 9 kuukauden odotukseen

Seuraa meidän elämää kahden pienen pojan kanssa instassa @virenze 🙂