Neljän kuukauden hulinoista viisikuisen villityksiin
Ihana ja hämmentävä tämä yhtäkkinen syksyn tuntu ilmassa. Aamuisin vedän kevytuntsikan niskaan nukuttaessani vauvaa ensimmäisille päikkäreille ja fiilistelen koko kehollani, miten kuuma kahvi ja raikas syysilma saavat sielun heräämään uuteen päivään.
Kunnes sitten: Iltapäivällä onkin jo taas hellettä hipovat kesäkelit. Takki vaihtuu toppiin ja mieli ajautuu jäätelöön meren rannassa (tai roseelasilliseen terassilla…).
Äiti-ihmiselle mukavinta näissä viilenevissä säissä on se, että vauva nukkuu taas yli puolen tunnin päikkäreitä. Toivoa täynnä asettelin makuupussin kesäkelien jälkeen takaisin vaunukoppaan, ja tadaa, taika tapahtui. Meidän molemmilla pojilla kylmä sää ja äitiyspakkauksen unipussukka ovat avaimet onneen eli yli yhden unisyklin mittaisiin päiväuniin.
Näinä kirpakkoina aamuina olen muistellut sitä, kuinka onnistunut ensimmäinen kesä meillä on nelihenkisenä perheenä takana. Kesämme voisi kiteyttää kahteen sanaan: paljon perheaikaa. Tai no rehellisyyden nimissä, pelkkää perheaikaa. Toki näimme kavereita, perhettä ja sukulaisia, mutta kuljimme toukokuusta elokuulle tiiviinä nelikkona.
Lomaksi kesää ei voi kutsua yhden semivastasyntyneen ja kaksivuotiaan kanssa, mutta kesään mahtui useita, sielua ruokkivia ”lomahetkiä”: muutama pitkään valvottu ilta ystävien kanssa, aamu-uinteja mökillä, retkiä isovanhempien kanssa ja iltaisin puolen tunnin suklaan-syönti-ja-mitä-sulle-kuuluu-istuntoja puolison kanssa lasten mentyä nukkumaan. (Ihan niinkuin lapset jotenkin menisivät nukkumaan…)
Univelka on ollut välillä aivan mahdoton, mutta kesällä se ei ole tuntunut yhtä pahalta. Hormonit toimivat tällä kertaa niin kuin äitiyshormonien olen kuullut toimivan. (Viimeksi Augustin jatkuvat heräilyt ja minun alakuloisuushormonini aiheuttivat kroonista unettomuutta, mikä teki päivistäkin yhtä sumua.)
Vincentin kanssa energiaa on riittänyt katkonaisilla yöunilla, varsinkin jos olen saanut nukkua päikkärit kuola poskella tai vedellä aamu-unia pidempään.
Meillä on ollut Pepen kanssa viimeiset kuukaudet tosi toimiva vuorottelusysteemi. Minä nukun Vinskin kanssa kahdestaan ja hoidan kaikki yöt. Aamulla Pepe ottaa molemmat pojat ja antaa minun nukkua vielä tunnin pari, joskus kolmekin. Vaikka yöunet olisivat valuneet kankkulan kaivoon, niin tieto siitä, että aamulla saa nukkua, on auttanut jaksamaan ihmeellisen hyvin. Näköjään syvimmän unen vaiheeseen voi päästä aamullakin.
Vinskillä on ollut neljän kuukauden hulinat, sitten viiden kuukauden villitys ja nyt kuuden kuukauden käsittämättömyys. Hän on alusta alkaen nukkunut tosi huonosti, jatkuvasti heräillen, joten ne ensimmäisetkään hulinat 3,5 kuukauden iässä eivät tuntuneet erityisen hirveältä. (Okei, silloin kun hän joskus juhannuksen molemmin puolin elämöi tunnin välein yöt läpi, niin olihan se aivan hanurista.)
Huonoihin öihin on henkisesti auttanut myös se, että olimme kesällä jatkuvasti liikkeessä, emmekä pysähtyneet liikaa märehtimään väsymystämme. Kesä oli kivan aikatauluton, mutta aktiivinen – kuvastaa hyvin meidän perheemme tyyliä muutenkin. Huomaan, että näin arjen alettua tuo sama keino tepsii edelleen. Mitä enemmän touhua, sen pirteämpi olen. Ja touhua onkin tässä viime aikoina riittänyt!
Elokuussa järjestimme kavereille kesäjuhlat, sitten ristiäiset, isän kuuskymppiset ja yhdet asuntokaupat (siis itsellemme!). Ja mitä nyt yksi ilta lähdettiin ambulanssilla sairaalaan hippulat vinkuen, kun Vinskin vointi romahti rajun oksentamisen seurauksena. (Lopulta oltiin onneksi vain yksi yö tarkkailuissa, ja nyt kaikki on hyvin <3.)
Tällä viikolla aloitin myös uudet yliopisto-opinnot kansainvälisessä maisteriohjelmassa ja ai että on mukava istua taas koulun penkillä. Aivoni tuntuvat nyrjähtäneen kaikesta uudesta tiedosta ja päässä suorastaan kihelmöi, kun maitosolut aktivoituvat uusilla synaptisilla yhteyksillä. Tuntuu pahalta ja niin hyvältä. Opiskelu kannattaa aina.
Vincentillä tulee kohta puoli vuotta plakkariin, ja unikoulu pyörii mielessä. Tiedostan, että näistä taivaallisista hormoneista alkaa hiljalleen lähteä se terävin kärki. Vauvavuoden ensimmäinen puolisko on mennyt niin paljon rennommin, kun kaikkia vaiheita ei ole tarvinnut pelätä etukäteen. Vaikka meidän Palosireeni-Palosuo on ollut öisin raskasta seuraa, on hän aamuisin vaan niin söpö ja suukoteltava. Ja aina yhtä aurinkoinen isoveljen nähdessään.
Olen myös tiennyt, kuinka nopeasti aika kuluu, ja osannut nauttia Vincentin vauvuudesta. Emme ole kiirehtineet vauvauinteja, muskareita tai stressanneet kiinteiden alottamisesta. Tärkeintä on ollut yhdessä vietetty aika.
<3: Veera
Lue edelliset kirjoitukset:
Kolme poikaa, kolme tyräleikkausta
Augustin vauvavuoden kirjoituksia:
Vauvavuosi on taputeltu – kuinka hämmentävää
Imetyksen lopettaminen ei ollutkaan helppoa
7 asiaa, jotka olisi ollut hyödyllistä tietää vauvaelämästä
Treeni- ja harrastusvinkkejä äitiyslomalle
Ei tullut kolmenkympin kriisiä
Miten saimme öitä rauhoitettua
Ensimmäiset 3 kuukautta äitinä – ihanaa ja kamalaa
Vinkkilista 9 kuukauden odotukseen
Seuraa meidän elämää kahden pienen pojan kanssa instassa @virenze 