Ja sitten meitä oli neljä
On pääsiäinen, mutta ei tunnu siltä. En ole syönyt mämmiä enkä suklaamunia.* Olen kotona ja on hiirenhiljaista. Kuuluu vain läppärin näpyttelyä, jota säestää ikkunaan hakkaava sade.
Monen aurinkoisen päivän putki päättyi tänään marraskuisiin mielentiloihin. Katsoin aamulla ympärilläni vellovaa kaaosta ja minulla tuli mitta täyteen. Koko aamupäivä siihen meni, mutta koti on nyt siivottu. Pystyn taas ajattelemaan.
Äsken kävi ovi ja Pepe lähti myrskyyn treenaamaan. Jäin yksin keittiön pöydän ääreen, jonka olen juuri hinkannut puhtaaksi kovettuneista ruuantähteistä niin kovin ottein, että niskaa särkee. Kahdesta huoneesta kuuluu tuhinaa – samaan aikaan.
Tämä jos joku on merkki siitä, että minun täytyy alkaa kirjoittamaan.
Edellinen blogipostaukseni on kirjoitettu päivä Augustin yksivuotissynttäreiden jälkeen. Siitä on nyt kymmenen kuukautta. Olin lopettanut imettämisen ja lähdössä pian tyttöjen kanssa ensimmäistä kertaa yksin mökille. (Muistelen tuota vauvavuoden päättävää kesäiltaa edelleen lämmöllä, saatoin juoda itseni vähän humalaan…)
Mökkireissua seurasi juhannus, ja juhannusta norovirus. Kun pari päivää taudista selvittyäni aloin voimaan uudestaan pahoin, iski hämmennys. Miksi minua aina vaan yököttää ja heikottaa?
Miksi pizza tuoksuu tänne kadulle noin hyvältä? Miksi haaveilen kinkusta leivän päällä?
Apua, miksi aamukahvi ei maistu?!
Ja lopun arvaatte kyllä…
Elokuussa aloitin työt innolla (lue: pahoinvoivana ja väsyneenä), toista raskauttani piilotellen. Olin varhaisilla viikoilla enkä halunnut vielä kertoa kollegoilleni. Olin kaikesta myös epävarma. Alkuraskauteen liittyi ensin epäilys kohdun ulkopuolisesta raskaudesta ja sitten keskenmenosta, jonka ehdin jo käsitellä yhtenä heinäkuisena päivänä kahvilassa itkien.
Raskaus oli fyysisesti kamala, mutta mieli oli hyvä. Henkisesti alku oli tosin shokki, olimmehan vasta selviytyneet aikamoisesta vauvavuodesta. Tuntui mahdottomalta ajatukselta pärjätä kahden niin pienen kanssa, kun univelkaa ei ollut saatu vielä edellisestäkään kuitattua.
Miten minä jaksan? Miten meidän perhe jaksaa? Masennunko taas? Tekeekö unettomuus minusta jälleen ihmishirviön? En halua sitä Veeraa takaisin.
Ensimmäisellä neuvolakäynnilla kerroin pitkittyneestä babybluesistani ja traumaattisesta synnytyksestäni. Sain lähetteen sekä neuvolapyskologille että synnytyspelkopolille. Molemmat auttoivat. Jännitin, mustuuko mieleni loppuraskautta kohti, mutta niin ei käynyt. Olin loppuun saakka hirveän onnellinen, että meille tulee toinen lapsi.
Karkauspäivänä 2020 käynnistettiin synnytys. Se meni tällä kertaa niin hyvin, että haluan kirjoittaa siitä lisää. Kokemukseni uudelleensynnyttäjänä oli niin päinvastainen ensimmäiseen kertaan verrattuna, että se oli suorastaan ihanaa. Siis oikeasti, synnyttäminen ihanaa.
Ensimmäinen maaliskuuta, 00:57, August sai pikkuveljen. Pienen tummatukkaisen, kolmekiloisen rimpulan, joka huutaa niin paljon ja kovaa, että isoveli ei osaa hämmennykseltään muuta kuin matkia ja rääkyä samaan tahtiin. Se saa minut nauramaan. Kaikki tuntuu tällä kertaa niin paljon kevyemmältä.
Tervetuloa meidän perheeseen, Vincent Atlas Valtteri. Siinä on syytä ryhtyä taas rustaamaan.
<3 Veera
*Olen taas imetysdieetillä, kun emme noihin vatsavaivoihin muuta keksineet.
Augustin vauvavuoden kirjoituksia:
Vauvavuosi on taputeltu – kuinka hämmentävää
Imetyksen lopettaminen ei ollutkaan helppoa
7 asiaa, jotka olisi ollut hyödyllistä tietää vauvaelämästä
Treeni- ja harrastusvinkkejä äitiyslomalle
Ei tullut kolmenkympin kriisiä
Miten saimme öitä rauhoitettua