Vähän hakoteillä

Tiedättekö sen fiiliksen, kun sinulla on omassa mielessä täysin varmaa se mikä haluat tehdä elämässäsi. Et vaan tiedä miten sitä lähteä tavoittelemaan. Tuntuu, että vuodet vierii ja miettii väkisin, että nämä olisi pitänyt tietää silloin parikymppisenä tai edes silloin kun korona ei rajoittanut kaikkea tekemistä. Toisaalta kun ikää tulee varmuus kasvaa ja sitä alkaakin helpommin toisten ihmisten mielipiteistä välittämättä kulkea omaa tietään.

Näin talvella minut valtaa aina se ajatus, että kaipaa jotenkin uutta. Silti löytää itsensä siitä tutusta ja turvallisesta. Kesällä taas on helpompi tyytyä kohtaloonsa. Nyt lähinnä pyörii mielessä sekin, että kuinka kauan korona aikoo vielä piinata ja estää minua toteuttamasta paria vahvaa visiota jotka päässäni liikkuu. Näen myös ensimmäistä kertaa selkeästi lähitulevaisuudessa perheen perustamista koskevan mahdollisuuden jos oikea kumppani asettuu kohdalle. Pelottaa sitä tosin näin ääneen edes sanoa. Toivon sitä ennen, että saisi vielä kokea muutaman muun asian. Toivon vaan, että tämän Koronan saisi pois. Ettei vuodesta 2021 tule vain tyhjä luku elämän kirjassa tai surkea jatko-osa vuodelle 2020. Aika näyttää.

Sitä ennen tyydytään kohtaloon ja hyväksytään, että talvi kestää vielä muutaman kuukauden. Kaikista kuukausista minulla on tapana poimia hyvät puolensa ja helmikuussa ne ovat ehdottamasti tulppaanit, lisääntynyt valo ja laskiaispullat. Sanottakoon vielä, että tänään tein vielä semmoisen oivalluksen, että aivan sama kuinka vaikea jotain asiaa onkaan tavoitella. Yksi asia mitä en aio ikinä lopettaa on kirjoittaminen, lukeminen ja tiedonhaku.

Niina