Entä jos sanoisin useammin kyllä?

Viime aikoina olen saanut muutamia hulluja tilaisuuksia, sellaisia joiden kohdalla epäilen omaa pärjäämistäni, mutta jotka voisivat johtaa ainutlaatuisiin kokemuksiin tai vähintäänkin hauskoihin tarinoihin, joita sitten kiikkustuolista käsin kertoa. Jokaisella kerralla olen kuitenkin epäröinyt pitkään, jahkaillut jokaista valintaani. Huomaan usein olevani vähän vastahakoinen kokeilemaan uusia asioita ja heittäytymään haasteisiin, sillä arastelen epäonnistumisia. Niinpä tapanani onkin toisinaan ollut vältellä mukavuusalueeni ulkopuolelle astumista. Sillä sitähän saattaisi vaikka mokata! Ja mitä siitäkin sitten seuraisi! Taivas voisi pudota niskaan, tai joku voisi nauraa mulle, ja nehän ovat suunnilleen yhtä pahoja asioita!!!

Kyllä, tajuan itsekin miten hölmöä tällainen hannailu on. Siksi päätin opetella uuden asenteen. Haluan tarttua jokaiseen kreisiin tilaisuuteen! (No okei, ehkä about joka toiseen.) Ei liene sattumaa, että tämä käännös tapahtui vähän aikaa sen jälkeen kun olin lukenut televisiotuottaja-käsikirjoittaja-ohjaaja-supermimmi Shonda Rhimesin kirja Year of Yes: How to Dance It Out, Stand in the Sun, and Be Your Own Person.

Year of Yes alkaa siitä, että menestynyt mutta liikaa töitä tekevä ja stressaantunut Rhimes saa kuulla siskoltaan: sä sanot aina ei kaikkeen. Tästä käynnistyy ajatusketju, jonka tuloksena Rhimes tajuaa elämänsä kuin huomaamatta alkaneen kaventua ja muuttua vähän harmaaksi. Sellaiseksi kuin se muuttuu kun ei enää tee juuri mitään uutta siksi että uudet asiat pelottavat. Ja niinpä Rhimes alkaa harjoitella sitä, että sanoisi useammin kyllä. Puhetilaisuuksiin, alan tapahtumiin, juhliin ja siihen, että elämä voisi taas olla hauskempaa. Kyllä.

Tässä kohtaa minä laskin kirjan käsistäni ja mietin: entä jos minäkin tekisin niin kuin Rhimes ja sanoisin useammin kyllä? Se on kiinnostava ajatus. Tuntuu… vähän pelottavalta. Mutta avartavalta. Ja siksi olen viime aikoina alkanut harjoitella juuri sitä.

En tietenkään tarkoita, että pitää sanoa kyllä jokaikiseen hulluun ideaan, jonka se yksi vähän epätasapainoinen kaveri baari-illan päätteeksi keksii, tai suostua mihinkään sellaiseen mitä ei oikeasti halua. Mutta viime vuosina olen huomannut muuttuneeni vaivihkaa vähän liian varovaiseksi. Omalla kohdallani tämä liittyy tietynlaiseen kympintyttöyteen ja suorittamisstressiin. Siihen, että leikitään täydellisyysleikkiä eikä kehdata edes yrittää, jos ei tiedetä että ollaan valmiiksi hyviä. Ja vaikken missään nimessä sano, että kaikilla miehillä on superhyvä itsetunto eikä heistä kukaan kärsi tällaisesta, kyseessä on ainakin osittain sukupuolittunut asia: niin sanottu confidence gap eli sukupuolten välinen itsetuntoero.

Asenteemme ei tietenkään riipu ainoastaan sukupuolesta, mutta sukupuolistereotypiat ja niiden vaikutus kasvatuksessa kyllä näkyy: tyttöjä esimerkiksi kehotetaan olemaan varovaisia poikia useammin. Toiset meistä kasvatetaan uskomaan omiin kykyihinsä ja kokeilemaan kepillä jäätä (mikä johtaa myöhemmin esimerkiksi siihen, että miehet pyytävät lisää liksaa neljä kertaa useammin kuin naiset), kun taas toisista tulee ylivarovaisia tyyppejä, jotka kehtaavat yrittää vain silloin kun ovat melko varmoja onnistumisestaan.

Minä kuulun ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen jengiin, aivan kuten Shonda Rhimeskin ennen kuului. Ja samalla minusta on aika selvää, että päinvastaisen asenteen omaavat tyypit todennäköisesti kokevat enemmän, heillä on hauskempaa – niin, ja he uskaltavat esimerkiksi pyytää lisää liksaa.

Niinpä minäkin olen alkanut opetella pois tästä tietynlaisesta arkuudesta. Haluan kokeilla uusia juttuja. Haluan ottaa haasteita vastaan. Haluan tarttua tilaisuuksiin enkä vain vältellä niitä epäonnistumisten pelossa.

Haluan sanoa useammin

kyllä.

 

Jatka lukemista:
oikeus olla keskinkertainen
älä heittäydy avuttomaksi
viisikymppisenä voisin opetella surffaamaan
 
seuraa blogia Facebookissa ja Bloglovinissa.