Eksän kanssa kaljalla

Hanna Elinan kirjoitus ystävyydestä entisen kumppanin kanssa osui hauskaan saumaan, sillä tapasin viikko sitten pitkästä aikaa eksäni viimeisestä pitkästä parisuhteestani. Kun erosimme lähes kahdeksan vuotta sitten, olin varma, että maailma loppuisi siihen. Olimme asuneet yhdessä jo pitkään, meillä oli yhteinen ystäväpiiri ja jopa yhteinen työpaikka. Kun eksä sitten vielä pian alkoi seurustella toisen ihmisen kanssa, ajattelin ettei siitä voi selvitä. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Aika todella parantaa haavat. Viikko sitten kävin eksän kanssa kaljalla ja ihastelin uusimpia kuvia tämän kauniista lapsesta. Sitten pohdiskelimme yhdessä elämää, vanhemmuutta, sitä miten asiat muuttuvat. Ja miten hyvin kaikki meillä on.

Isä ja lapsi

Kuten olen aiemminkin kertonut, olen väleissä kaikkien entisten kumppaneideni kanssa. Koska olemme hajaantuneet useisiin eri maihin, en välttämättä tapaa heitä kovin usein tai edes pidä heihin säännöllisesti yhteyttä. Mutta on kirjoittamaton sääntö, että jos vain osumme samaan kaupunkiin, koetamme järjestää aikaa käydä kaljalla edes kerran.

Tämän viimeisen eksäni kanssa tapasimme viimeksi suunnilleen vuosi sitten, mutta vain vähän oli siitä muuttunut. Tämän lapsi toki kasvaa, ja sainkin nyt nähdä valokuvia ensimmäisestä päiväkotipäivästä ja kuulla uutiset lapsen kielellisestä kehityksestä (kyseinen kolmevuotias puhuu neljää kieltä, mikä suunnilleen räjäyttää pääni. Voiko sen ikäiselle ihmiselle olla kateellinen?). Se oli ihanaa, sillä olen tavannut lasta usein – minusta on aivan hillitöntä nähdä pieni ihminen, joka niin monella tavalla muistuttaa tätä eksääni, minulle niin tärkeää ihmistä. Sehän on kuin pieni hän! Mutta eri tyyppi, ihan omanlaisensa! Aina lapsen nähdessäni tunnen suurta hellyyttä.

Kun valokuvat oli katsottu ja lapsen kuulumiset käyty läpi, puhuimme töistä, vanhoista ystävistä ja uusista elämänvaiheista. Siitä, mitä kaikkea on tapahtunut. Kahden kaljan jälkeen kävimme ulkona polttamassa ohikulkijalta pummitun tupakan, naureskelimme miten meistä kumpikaan ei oikeastaan enää polta, miten nuoria olimme silloin ja miten paljon vanhempia olemme nyt.

Kun pyöräilin baarista kotiin, mietin sitä miten syvältä eromme silloin vuosia sitten raastoi. Nykyään ajattelen eroa ja kaikkea siitä seurannutta vain ja ainoastaan positiivisen kautta – eksäni sai kaipaamansa perheen, enkä minä, nykyään vakaasti vapaaehtoisesti lapseton ihminen, joutunut miettimään pakottaako itseni siihen toisen onnen takia. Minulla on yhä tämä ihminen elämässäni, ja nykyään myös tämän perhe, se ihana lapsi. Kaljoitteluiltamme ja kaikki tämä riittävät minulle todisteiksi siitä, että yksikään suhde ei ole epäonnistunut vain siksi, että se päättyy. Entisistä kumppaneista on mahdollista saada elinikäisiä ystäviä.

Toivon, että jos kohdalleni vielä joskus osuu raastava ero, muistan tämän. Että maailma ei loppunut, päinvastoin, ja että kaikki on nyt hyvin.

 

 

Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:The X-files: Entisten heilojen haamutMr. Right: Eksämuistojaelementary: naisen ja miehen ystävyydestä

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Kommentit (13)
  1. Mua surettaa omassa tapauksessani ehkä eniten se, että eron myötä menetin avopuolisoni lisäksi myös parhaan ystäväni. Kukaan ei ole tuntenut mua ihmisenä niin hyvin kuin hän. Itselläni ei ollut eron jälkeen mitään romanttista kiinnostusta häntä kohtaan ja molemmat ymmärsivät eron olevan paras ratkaisu, mutta hänen uusi kumppaninsa teki silti yhteydenpidostamme vaikeaa, joten kaveruuden ylläpito ei onnistunut. Sääli sinänsä, että joskus niin tärkeä ihminen on nykyään vain ilmaa. Kasvoimme kuitenkin yhdessä aikuisiksi.

    1. Tällaiset tilanteet surettavat mua aina ihan suunnattomasti! En kertakaikkiaan ymmärrä sitä, että joku saattaa vaatia kumppaniaan lopettamasta yhteydenpidon eksiinsä – enkä myöskään sitä, että sellaiseen vaatimukseen suostuttaisiin. Etenkin suhteen alussa epävarmuus voi varmasti vaivata ja sitä myöten myös usein mustasukkaisuus, mutta tuollaiset ultimaatumit ovat kyllä kertakaikkisen perseestä eivätkä koskaan ok.

      Itse pitäisin ihan valtavana varoitusmerkkinä sitä, jos uusi seurustelukumppanini yrittäisi jotenkin estää minun ja entisten kumppaneideni yhteydenpidon. Tai varoitusmerkkinä, paskat – itse asiassa lähtisin samantien kälppimään. Minkään tuollaisen vaatiminen ihmiseltä on epäreilua ja julmaa.

      Toivottavasti ajan kuluminen auttaa asiaan ja saatte vielä jossakin vaiheessa mahdollisuuden aloittaa ystävyytenne uudelleen!

  2. Kuulostaa aina uskomattomalta tulla hyvin toimeen eksän kanssa. Että tollainen on mahdollista. Tosin tunnen lähipiiristäni pari kentkä on eksiensä kanssa hyviä ystäviä, melkein päivittäin yhteydessäkin. Tietysti olisi ihanaa, jos itsekin pystyisin joskus ajattelemaan ja toteuttamaan asian noin. Tuntuu kuitenkin, ettei se ole mahdollista olla juurikaan tekemisissä, jos ero ei ole tapahtunut yhteisestä päätöksestä. Silloin kun toinen tuntee enemmän kuin kaveruutta niin ei toimi, koska siten satuttaa vaan entistä enemmän.
    No, mulla onkin tilanne missä mun eksä kaveerasi eksänsä kanssa, jätti mut ja otti eksänsä takaisin. Joten en oikein oo eksän kanssa kaveraamisen kannalla.
    1. Joo, on varmasti monenlaisia tilanteita, joissa ystävyys ei toimi tai välttämättä kiinnostakaan. Ja kuten tuossa yllä jo kommentoinkin, myös omalla kohdallani ystävyyden kehittyminen on joskus kestänyt vuosikausia, eikä esimerkiksi tämänkään eksän kanssa noin vain alettu kaveerata karsean eron jälkeen. Mutta niin vaan sitä voi joskus tajuta vuosien jälkeen, että sitä ihmistä jotenkin kaipaakin elämäänsä – sellaisella yksinkertaisemmalla, lämpimällä eikä yhtään raastavalla tavalla.

      On myös ollut eroja, joissa olen itse ollut se suhteen päättävä osapuoli, ja joskus tehnyt sen myös todella, todella huonosti – tosi monista jutuista, etenkin ns. nuoruusvuosien ajalta, en ole ollenkaan ylpeä. Onnekseni vuosien kuluttua kaikki tällainenkin tekee vähemmän akuutisti kipeää, ja myös ne ihmiset, joita en aina kohdellut kuten heitä olisi kuulunut, ovat sittemmin antaneet anteeksi ja myös niiden suhteiden raunioilta on kehittynyt kauniita ystävyyksiä. Siinä mielessä kukaan ei siis voi tietää, mitä myöhemmät vuodet tuovat tullessaan – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sinäkin saatat siis kymmenen vuoden kuluttua löytää itsesi kaljalta eksän kanssa. 🙂 Enkä siis missään nimessä sano, että sinua huonosti kohdelleen ihmisen kanssa pitäisi pakolla kaveerata – siihen ei tietenkään kenelläkään ole mitään velvollisuutta, ja voi olla oman hyvinvoinnin kannalta hyvinkin tärkeää putsata pöytää sellaisista tyypeistä, joista tulee vain paha olo. Mutta mahdollisuus siihen on aina olemassa, ja itse olen tässä vuosien myötä alkanut nähdä sen vain ja ainoastaan positiivisena asiana, joka muistuttaa siitä, että elämä menee aina eteenpäin, eikä yksikään ero tee loputtomasti kipeää.

      1. Niinhän se taitaa olla, että aika parantaa haavat. Toivon niin.
        Itse kyllä kaipaan eksää ja välitän hänestä eikä mun tunteet ole mihinkään muuttuneet. Ehkä se siinä mättääkin, niiden pitäisi muuttua ennen kaveruutta. Mulla on vähän kaikki tai ei mitään -periaate. Jos ei saa kokonaan, niin ei sitten ollenkaan. Irtipäästäminen on vain hankalaa, ja varmaan voi viedä aikaa.
        Ihanaa kuulla, ettei yksikään ero tee loputtomasti kipeää!  🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *