Ihanat, epätäydelliset naiset

Luin tällä viikolla kaksi kirjaa, ja niiden herättämiä ajatuksia hetken pyöriteltyäni totesin teoksilla olleen muutakin yhteistä kuin kauniin pinkit kannet: sekä Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu että Lilystäkin tuttujen Anna Karhusen ja Tiia Rantasen Kaverin puolesta kyselen ovat kertomuksia naisista, joilla ei aina mene ihan putkeen. He tekevät huonoja päätöksiä ja mokailevat oikein olan takaa – ja ovat niin tehdessään virkistävä lisä kultuurimme ylläpitämään tylsän siloteltuun ja täydelliseen naiskuvaan.

Kirjat luettuani jäin miettimään erityisesti sitä, miten harvassa tällaiset naiskuvaukset edelleen ovat. Moni menestynyt miespuolinen hahmo aina Uuno Turhapurosta alkaen perustuu tietynlaiseen luuseriuteen ja jatkuvaan hölmöilyyn, ja samalla hahmot ovat hauskoja sekä kaikessa antisankariudessaankin kuitenkin niitä oman franchisensa sankareita. Naisten kohdalla vastaavaa nähdään huomattavasti vähemmän, sillä ilmeisesti naisten luuserius ei ole hauskaa vaan säälittävää. Ja jos naishahmo joskus sattuukin olemaan epäonnistumisissaan viihdyttävä, on tämä aina kirjan/leffan/sarjan sivuhenkilö, ei koskaan sen päätähti.

Turhapuron kaltaiset (en tiedä miksi jäin jumiin tähän Turhapuro-esimerkkiin, mutta mennään nyt sitten sillä) viihteen antisankarit menestyvät kuitenkin juuri siksi, että hahmot ovat paitsi hulvattomia, myös loppujen lopuksi epätäydellisyydessään todentuntuisia ja samaistuttavia. Miksi pääsemme siis niin harvoin samaistumaan vastaavalla tavalla hölmöileviin naisiin?

Ylipäänsä naisten kohdalla epäonnistumisia ei käsitellä samalla tavalla kuin miesten: niitä ei missään nimessä lähestytä niiden huumoriarvon kautta, ja yleensä ei ollenkaan. On kuin kulttuurissamme pidettäisiin yhä yllä jonkinlaista kollektiivista valhetta siitä, että on olemassa vain täydellisiä naisia. (Siksi omaa epätäydellisyyttä on välillä niin vaikea kestää, ja niinpä pyöritämme rahoillamme miljoonien eurojen kosmetiikka-, muoti- ja self help -teollisuutta, joista haemme vastauksia siihen, miten parantaa itsemme tästä traagisesta täydellisyyden puutteesta.)

Siksi arvostin suuresti Savonlahden romaanin päähenkilöä, jolla ei todellakaan mene lujaa: ei ole töitä, ei ole kumppania eikä oikein elämänhallintaakaan. Niinpä tämä lähinnä lainaa rahaa vanhemmiltaan ja viettää päivänsä makaamalla parvekkeen lattialla miettimässä omia epäonnistumisiaan. Ja minä puolestani mietin, että fuck yes, miksi en ole saanut lukea tällaisista naisista jo paljon aiemmin?! Sillä vaikka Savonlahden minäkertoja ei varsinaisesti ole hirveän hulvaton, on tämä kännitörttöilyineen ja huonoine päätöksineen hyvin samaistuttava – ja nuoren naisen tietynlaisen luuseriuden, epätäydellisyydessään oikeasti tosi tavallisen tyypin kuvauksena vielä todellinen harvinaisuus.

Ja jos rakastettavat antisankarit ovat yhä miesten aluetta, niin aivan erityisesti sitä ovat myös erilaiset erite- ja seksivitsit. Kaverin puolesta kyselen -kirja ja sen taustalla oleva podcast ovatkin niin virkistäviä juuri siksi, että ne ottavat haltuun sellaista huumorin lajia, joka ei ole kovin yleinen naisten keskuudessa (siis julkisesti – tokihan me kaikki tiedämme, että nämä läpät ovat olemassa, mutta jotenkin yleiseen käsitykseemme naiseudesta ne eivät vieläkään lukeudu). Siksi on niin ihanaa kuulla tyyppien puhuvan julkisesti siitä, miten hommat menevät pieleen bajamajassa ja panomatkalla. Tai että hommat ylipäänsä menivät pieleen, ja että senkin saa sanoa. Koska kaikkihan me mokaillaan.

Siinä tiedossa on vaan yksinkertaisesti jotain tosi helpottavaa. Nykyään, kun siloteltu someversio elämästä tuntuu tavoiteltavalta ja mahdollisesti jopa ainoalta oikealta tavalta olla olemassa, tekee hyvää törmätä välillä myös tällaisiin kertomuksiin naisista, jotka ovat ihanan epätäydellisiä.

Sitten voikin taas itse maata rauhassa lattialla ja miettiä kaikkia omia epäonnistumisiaan, sitä miten ei vieläkään ole sellainen kuin pitäisi tai haluaisi olla ja miten on taas mokannut niin pirun monta asiaa… Ja heti seuraavaksi muistaa, että ei se mitään. Että se epätäydellisyyskin on osa elämää eikä sitä ole mitään syytä hävetä mitenkään erityisesti. Ei Uuno Turhapuroakaan koskaan hävettänyt, joten miksi mua pitäisi.

 
jatka lukemista:
oikeus olla keskinkertainen
lopetetaan täydellisyysleikki

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.