Naisen ei tarvitse olla äiti tai naimisissa ollakseen kokonainen

No Sex and the City

Siitä lähtien kun Jennifer Aniston ja Brad Pitt vuosikymmen sitten erosivat, julkkisrevittelyillä elävät mediat ovat sovitelleet Anistonin harteille miehettömän sekä lapsettoman ja siten yksinäisen ja surullisen naisen vittaa. Aniston on jo vuosien ajan joutunut ottamaan kantaa erilaisiin siviilisäätyään sekä lisääntymistään koskeviin keskusteluihin ja nyt, tämän mentyä uudelleen naimisiin, etenkin raskaushuhut ovat ilmeisesti vain yltyneet. Itse asiassa juoruilu ja mediariepotus on mennyt niin pitkälle, että Aniston koki tarpeelliseksi vastata niihin kirjoittamalla aihetta käsittelevän esseen The Huffington Postille.Esseessään Aniston yhdistää etenkin häneen kohdistuneet loputtomat raskausarvelut naisia koskeviin kauneusihanteisiin sekä tähän liittyvään bodyshaming-kulttuuriin, jossa pienintäkin vatsan alueen pömpötystä pidetään suunnilleen maailmanloppuna. Lisäksi raskausspekulaatiot kertovat kulttuurissamme yhä (erityisesti tiettyyn ikään ehtineisiin) lapsettomiin naisiin kohdistuvasta valtavasta pakkomielteestä. Naiseuden ja äitiyden automaattinen yhdistäminen - sekä se lapsettomien naisten ainainen kyttääminen ja jopa tuomitseminen - kertovat juuri siitä Anistoninkin usein kohtaamasta ja edelleen valitettavan yleisestä ajattelutavasta, jonka mukaan nainen on jollakin tavalla epäonnistunut tai vähintäänkin puutteellinen mikäli tämän elämässä ei ole lasta tai miestä (tai, herra paratkoon, kumpaakaan).

Kuten Aniston osuvasti kirjoittaa:

This past month in particular has illuminated for me how much we define a woman’s value based on her marital and maternal status. The sheer amount of resources being spent right now by press trying to simply uncover whether or not I am pregnant (for the bajillionth time... but who’s counting) points to the perpetuation of this notion that women are somehow incomplete, unsuccessful, or unhappy if they’re not married with children. … Here’s where I come out on this topic: we are complete with or without a mate, with or without a child.

Anistonin teksti resonoi omien viimeaikaisten mietteideni ja kokemusteni kanssa, sillä kesä on usein sukujuhlineen ja muine vastaavine kokoontumisineen monille pari-kolmekymppisille naisille vähän tuskallista aikaa. Tätejä, setiä, mummoja ja serkun kummin kaimoja kiinnostaa kaikkia niin perkeleesti, että koskas sitä jälkikasvua alkaa putkahdella maailmaan. Kun juhlissa koppasin sukulaislapsen syliin, alkoivat kommentit välittömästi: Hyvä että harjoittelet, että osaat sitten kun on niitä omia! Kaverin lapsen kanssa leikkiessäni: Eikös olekin ihana - varmaan tekee jo mieli tuollaisia itsekin! Jos olisin saanut kympin joka kerta kun joku tiedusteli milloin ajattelin vihdoinkin hankkia niitä lapsia, voisin tällä hetkellä olla jossakin eksoottisessa lomakohteessa ruskettamassa raskauden sijaan liiasta herkuttelusta pömpöttävää vatsaani.

Jokainen aihetta koskeva kommentti myös pakottaa minut käymään kerta toisensa jälkeen sen monin tavoin epämukavan keskustelun, jossa kerron etten itse asiassa tahdo lapsia, en nyt enkä ensi vuonna enkä ikinä, ja sitten koetan vastailla kärsivällisesti kun minulle vängätään siitä miten mielipiteeni voi vielä muuttua. Mikä ihme siinä on, että tällaisista asioista on edes lupa udella? Sekä minä että Jennifer Aniston taisimme molemmat joskus kuvitella kohtumme kuuluvan ihan vain meille itsellemme. Silloin emme vielä ymmärtäneet, että noin puolella maapallon populaatiosta tuntuu olevan sitä koskevia kommentteja hihassaan - ja että esimerkiksi päätös jättää äitiys kokematta saattaa johtaa varsin kovasanaiseen palautteeseen ja jopa varoituksiin siitä miten elämän tarkoitus tulee meillä jäämään täyttymättä.

Siispä: Ystävät, sukulaiset, lehtimiehet, juorupalstailijat ja ihan kaikki muutkin - lakatkaa kyttäämästä raskausmahoja. Lakatkaa kyselemästä milloin lapseton nainen on ajatellut vihdoin hankkia jälkikasvua. Ja jos joku sanoo ettei halua lapsia, niin lakatkaa nyt jumalauta jankuttamasta. Me voimme olla oikein onnellisia ilman lasta ja jopa miestä, kiitosta vain. Monet meistä eivät yksinkertaisesti kaipaa näistä toista tai kenties kumpaakaan.

We don’t need to be married or mothers to be complete. We get to determine our own “happily ever after” for ourselves.

Word, Jennifer. Word. Meistä yksikään ei tarvitse avioliittoa tai vanhemmuutta ollakseen jollakin tavalla kokonainen. Kumppani tai perhe voivat tuoda sellaisia kaipaavan elämään paljon lisäarvoa, mutta kokonaisia ihmisiä me olemme kaikki jo ihan itsessämme.

Kyllä, jopa me naiset.

 

Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:
Kupeiden hedelmä: Naiset tahtovat aina lapsia
Päivän pohdinta: Lapsia vai ei?
Yöpöydällä: No kidding - Women writers on bypassing parenthood
siviilisääty määrittää naista edelleen

 

Kuva: The Huffington Post

Kommentit

Helmi K

Anistonin teksti (ja sun) oli niin asiallinen ja tärkeä. Oon diggaillut hänestä aina ja nyt vielä enemmän. Word, nimenomaan.

Jemina
No Sex and the City

Itse en pitkään ollut Anistonista juuri mitään mieltä, vaan assosioin tämän lähinnä usein vähän hömelöihin hahmoihinsa. On ollut tosi siistiä nähdä miten tiukkaa kritiikkiä tämä on laukonut näistä pakkomielteistämme naisen elämän suhteen. Ihanaa huomata olleensa tyypistä tällä tavalla täysin väärässä!

Mijäs (Ei varmistettu)

Olen mies, en ole isä, enkä usko, että minusta enää tulee isää.

Luulen, että jos olisin isä, kokisin maailman eri tavoin kuin lapsettomana. Kokisin sen kokonaisvaltaisemmin.

Luulen, että isänä kokisin ihan uudenlaista vastuuta, ihan uudenlaista kuuluvuutta maailmaan ja ihan uudenlaista rakkautta, sellaista, jota en pysty tuntemaan naista kohtaan vaan jota voi kokea vain omia lapsiaan kohtaan.

Luulen, että isänä kokisin elämän jatkuvuuden eri tavalla, koska maailmani ei rajoittuisi yhtä vahvasti omaan kuolemaani kuin nykyään, vaan näkisin lapsessani maailman jatkumisen.

En tiedä, olenko vähemmän kokonainen kuin isät, mutta uskon, että useimmat isät saavat kokea syviä ja kokonaisvaltaisia tunteita, joita ilman lapsia ei voi kokea.

Lapsettomuuteni ei ole pakko vaan oma valintani, jota en kadu, mutta jotenkin minua aina ärsyttävät kirjoitukset, joissa väheksytään lasten vaikutusta ihmisen kypsymiseen tai ihmisen tapaan kokea maailma. Elämä on valintoja, eikä kaikkia valintoja voi tehdä.

Jemina
No Sex and the City

Joo, vanhemmus varmasti tuo ihan erilaisia kokemuksia kuin esimerkiksi ei-vanhemmuus. Toisaalta samalla tavalla vaikkapa lemmikin ottaminen tuo kokemuksia joita lemmikittä elävät eivät koe, ja ulkomaille muuttaminen kokemuksia joita pelkässä kotimaassa pysyvä ei kohtaa. Perheen merkitystä sinänsä ja sen ihmistä muuttavaa vaikutusta ei siis kukaan taida epäillä. Itse vastustan kuitenkin suuresti sitä ajatusta, että lapsilla olisi jonkinlainen ylevöittävä vaikutus jota ei muulla tavalla saa. Ihminen voi kasvaa ja kypsyä monella tavalla, saada ja ottaa vastuuta monella tavalla.

ellaelina (Ei varmistettu)

Go Aniston! Jäätävää, että erityisesti naisen "kokonaisuus" määritellään yhä miehen tai äitiyden kautta. Itse olen saanut samanlaisia kommentteja kun olen pitänyt vauvaa sylissä ("hyvää harjoitusta, höhöhö") ja saan jatkuvasti kuulla kyselyitä siitä koska olen menossa naimisiin (?) ihan kuin olisi itsestään selvää että haluan naimisiin.

Jemina
No Sex and the City

Joo, nämä tällaiset kyselyt nimenomaan paljastavat miten syvällä tämä ollaan-kaikki-heteroita-ja-mennään-naimisiin-ja-halutaan-perhe -ajattelu kulttuurissamme istuukaan. Nyt kun oikein asiaa ajattelen, sukulaiset ja tuttavat eivät ole tainneet KOSKAAN kysyä minulta, että "Haluatko joskus mennä naimisiin?" tai "Toivoisitko joskus tulevasi äidiksi?". Sen sijaan nimenomaan pelkkä kysymysten muotoilu aina sisältää oletuksen: Koskas olet ajatellut mennä naimisiin? Milloinkas niitä lapsia tulee? Ihan kuin ihminen itse voisi vaikuttaa ainoastaan kyseisten tapahtumien ajankohtaan, mutta ei esimerkiksi valita elämälleen ihan toisenlaista reittiä.

Mimosa

Ja vielä kun sais ihmiset lopettamaan lapsen saamisen jälkeen sen utelun koska tulee toinen tai kolmas tai neljäs lapsi. Ihmiset alkavat parhaimmillaan kyselemään jo seuraavasta lapsesta kun näkevät ensimmäisen ekaa kertaa.
Puhumattakaan siitä kun raskausaikana kaikki hipelöi sun mahaa, tai synnytyksen jälkeen kysellään maidontuotannon sujuvuudesta.
Joskus uskoni ihmisiin on todella koetuksella.

Jemina
No Sex and the City

Oho, kyselläänkö tuollaisia oikeasti? No jopas on. Ilmeisesti pelkkä lisääntyminen ei siis ole kylliksi, vaan naisten on vieläpä lisäännyttävä useaan kertaan.

Eikö niille perkele mikään riitä!

 

pioni_ (Ei varmistettu)

Juuri tätä olin itsekin tulossa kommentoimaan. Valitettavasti tähän aihepiiriin liittyvät utelut ja kommentit eivät suinkaan lopu äidiksi tulon myötä. Naisen keho ja lisääntymiskyky on asia, joka kiinnostaa aivan liikaa ihmisiä, joille asia ei kuulu.

Raskauden myötä viimeistään kehostasi tulee jonkinlainen "statement", imetätkö vai etkö, miten palauduit synnytyksestä, jäikö raskauskiloja jne. Ihan kuin se, miltä näytät määrittelisi sinua äitinä, naisena tai ihmisenä tai kertoisi mitään ajatuksistasi tai arvomaailmastasi. Tuntuu tosiaan, että ihmiskeho nähdään nykyään kannanottona jonkunlaisen elämäntavan puolesta, ei vain luonnollisena osana kunkin ihmisyyttä.

Rowy (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus.

Minua itseäni ärsyttää erityisesti se, miten naiset tuntuvat muodostavan keskinäisiä nokkimisjärjestyksiä sivilisäädyn suhteen. Se alkaa jo ihan nuorena. Muistan, miten jo ala-asteella luokkani sisäinen dynamiikka muuttui kertaheitolla, kun diskot, ihastukset ja "seurusteleminen" tulivat kuvioihin. Vaikka seurustelu oli kymmenvuotiaille vielä täysin nimellistä, se vaikutti pysyvästi luokan hierarkiaan. Seurustelevat ja seurustelleet tytöt alkoivat kohdella yksin jääneitä kuin ilmaa.

Itse kuuluin tietysti jälkimmäiseen ryhmään. Muistan edelleen, miten menetin kaiken siihen mennessä kerryttämäni sosiaalisen pääoman heti koulun ensimmäisen diskon jälkeen. Silloin alkanut parinmuodostus osoitti nopeasti paikkani arvojärjestyksen hännillä. Pojat eivät välittäneet minusta, eivätkä sen jälkeen välittäneet tytötkään. Jopa parhaat kaverini alkoivat kohdella minua kuin ali-ihmistä, ihan kuin poikien suosio olisi ollut suoraan kytköksissä ihmisarvoon.

Esiteinien pinnalliset arvostusperiaatteet ovat valitettavia, mutta jotenkin ymmärrettäviä. Kummallisempaa on, että olen havainnut samanlaisia käytösmalleja myös aikuisilla naisilla. Yhdessä entisessä työpaikassani työskenteli pelkkiä naisia. En aluksi ihmetellyt, miksi työtoverini tuntuivat kohtelevan minua oudon välinpitämättömästi, vaikka he viihtyivät hyvin keskenään. Oletin, että he eivät vain pitäneet persoonastani. Kun aloin parin vuoden päästä seurustella, minusta tulikin sitten yhtäkkiä kiinnostava. Kelpasin sen jälkeen baariseuraksi, mielipidetuomariksi ja juorukaveriksi, ja suhteestani jaksettiin aina udella. Kukaan ei ollut sitä ennen kysynyt edes kuulumisiani. En mitenkään jaksa uskoa, että umpitylsä suhteeni umpitylsään ex-poikaystäväni oli jännittävin asia elämässäni, mutta työkaverieni näkökulmasta asia vaikutti kovasti olevan näin – eivätkä he koskaan edes tavanneet poikaystävääni.

Statuksen muuttuminen sinkusta tyttöystäväksi sai työkaverini kohtelemaan minua vertaisenaan. Pahinta oli se, että pidin siitä. Minusta oli tuntunut siltä, että en ollut vielä kasvanut tytöstä naiseksi, koska en siihen mennessä ollut edes tapaillut ketään. Siksi minusta tuntui hienolta, että minut hyväksyttiin vihdoin naiseksi naisten joukkoon. Siksi kai pysyin absurdin pitkään silloisen poikaystäväni kanssa, vaikka en totta puhuen edes oikein pitänyt hänestä. Huono suhde pölvästiin nosti profiiliani korkeammalle kuin mikään muu saavutukseni.

Miten masentava ajatus.

Suomalaisessa kulttuurissa (kuten myös useammissa muissa) rouva on ollut aina neitiä arvokkaampi. Nainut nainen perusteli olemassaolonsa toimimalla emäntänä ja jatkamalla sukuaan, kun taas naimaton oli pelkkä rasite perheelleen. Nykyaikaiset suomalaisnaiset ovat koulutettuja ja itsenäisiä, mutta samat sivilisäätyä koskevat asenteet tuntuvat vaivaavan meitä edelleen. On inhottavaa, kun mies määrittelee naisen arvon vaimouden tai äitiyden kautta, mutta jotenkin tuntuu vielä pahemmalta kun naiset tekevät sen itse.

Jemina
No Sex and the City

Rouva on tosiaan perinteisesti neitiä korkea-arvoisempi, mutta ihan oikeastiko tällaista Sinkkuelämää- tai Briget Jones-tyylistä smug marrieds-settiä on edelleen ilmassa? Että seurustelevaa pidetään parempana kuin sinkkua? Huh huh. Itse olen törmännyt tällaiseen lähinnä aika yleisellä tasolla, mutta en muista itse koskaan kokeneeni minkäänlaista syrjintää muiden naisten taholta siviilisäätyni/seurustelustatukseni vuoksi.

Tosi surullista kuulla, ettei tällaisesta olla vieläkään päästy eroon. Meikän puolesta voitaisiin jo antaa 1800-luvulle sen normit takaisin ja hankkia omia, vähän mukavampia sellaisia!

Hanna Kunnari (Ei varmistettu)

Mä luulen (en tiedä), että erityisesesti sinkku ja lapseton nainen on ns. vapaudellaan jonkun näköinen uhka. Vuosien varrella olen huomanut aina uusissa sosiaalisissa tilanteissa pariskuntien naisten terävät katseet tilanteiden alkuun, mutta se menee ohi. Teen itse henkilökohtaisesti näissä tilanteissa paljon työtä kaveeramalla just naisten kanssa, koska en ole uhka, en ole haluamassa pois mitään keneltäkään.

Mutta on huomattava, että koko naisen arvo oli vielä reilu 30 vuotta sitten täysin riippuvainen miehestä, miehen statuksesta ja avioliitosta. Itseasissa koko naisen elinehto oli vielä vähän aikaa sitten riippuvainen miehestä. Ei enää, mutta asiat muuttuvat hitaasti. Paine normin sanelemaan elämään on vielä voimakkaasti ilmassa. Vaati paljon työtä, ettei itse anna sen vaikuttaa omaan toimintaan.

Mitä tulee näihin uteluihin. Hyvin vähän tulee suvulta ja ystäviltä. Treffeillä miehet tosin ovat kysyneet lapsitoiveistani aina ja ilmoittavat usein heti, että haluavat niitä. En usko, että tässä neljänkympin kieppeillä kukaan lapsellinen nainenkaan tarvitsee lapsia katalysaattoriksi sosiaaliseen kanssa käymiseen sinkun tai lapsettoman parin kanssa. Ehkä siinä vaiheessa, lapselliset, lapsettomat haluamattaan tai ilman ovat kutakuinkin jo sinut omien valintojensa ja identiteettinsä kanssa, ja omat elämät ovat varmasti jo kehittyneet sellaiseksi, että sitä ei enää reflektoi pelkästään lapsien, oli niitä tai ei, välityksellä. Tosin usein lapset ovat tulleet vasta neljänkymppisenä omassa tuttavapiirissäni.

Mitä tulee tuohon henkiseen jalostumiseen. En näe mitään erityistä jalostumista omassa kaveripiirissä. Eräs ystävä sanoikin, että on oikeastaan rasittavaa, että ihmiset luulee, että muutut joksikin lapsen saatuasi, koska loppujen lopuksi olet ihan sama ihminen kuin ennenkin. Samaa kuullut isiltä ja äideiltä.

Ehkä itse olisin ns. vähemmän itsekäs jos minulla olisi lapsia, sillä silloin reflektoisin huoliani tms enemmän lapsia, enkä niinkään itseäni ajatellen. Mutta se on se refelktointi pinta mikä minulla on ja sillä mennään! Lapsia voi olla elämässä monella tapaa. Minulla on siskoni. Suren, huolehdin ja iloitsen heidän puolestaan, mutta olen aina ollut kykenevä huolehtimaan maapallosta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta ihan yleisistä lähtökohdista.

rondawashere

Vähän samanlaiseen ajattelumalliin olen törmännyt kun multa on useaan otteeseen kysytty naimisiinmenon jälkeen, että miten elämä on nyt muuttunut ja koenko saavuttaneeni tavoitteeni. Sukunimeä lukuunottamatta mikään ei ole muuttunut. Eikä avioliitto ole ollut mulle koskaan mikään "raksi listaan"-tyyppinen tavoite. Oikea tyyppi vain osui kohdalle, ja naimisiinmeno tuntui kaikin puolin oikealta. :) Ei se sen monimutkaisempaa oo. 

Kommentoi