Naisen ei tarvitse olla äiti tai naimisissa ollakseen kokonainen

Siitä lähtien kun Jennifer Aniston ja Brad Pitt vuosikymmen sitten erosivat, julkkisrevittelyillä elävät mediat ovat sovitelleet Anistonin harteille miehettömän sekä lapsettoman ja siten yksinäisen ja surullisen naisen vittaa. Aniston on jo vuosien ajan joutunut ottamaan kantaa erilaisiin siviilisäätyään sekä lisääntymistään koskeviin keskusteluihin ja nyt, tämän mentyä uudelleen naimisiin, etenkin raskaushuhut ovat ilmeisesti vain yltyneet. Itse asiassa juoruilu ja mediariepotus on mennyt niin pitkälle, että Aniston koki tarpeelliseksi vastata niihin kirjoittamalla aihetta käsittelevän esseen The Huffington Postille.For_The_Record.pngEsseessään Aniston yhdistää etenkin häneen kohdistuneet loputtomat raskausarvelut naisia koskeviin kauneusihanteisiin sekä tähän liittyvään bodyshaming-kulttuuriin, jossa pienintäkin vatsan alueen pömpötystä pidetään suunnilleen maailmanloppuna. Lisäksi raskausspekulaatiot kertovat kulttuurissamme yhä (erityisesti tiettyyn ikään ehtineisiin) lapsettomiin naisiin kohdistuvasta valtavasta pakkomielteestä. Naiseuden ja äitiyden automaattinen yhdistäminen – sekä se lapsettomien naisten ainainen kyttääminen ja jopa tuomitseminen – kertovat juuri siitä Anistoninkin usein kohtaamasta ja edelleen valitettavan yleisestä ajattelutavasta, jonka mukaan nainen on jollakin tavalla epäonnistunut tai vähintäänkin puutteellinen mikäli tämän elämässä ei ole lasta tai miestä (tai, herra paratkoon, kumpaakaan).

Kuten Aniston osuvasti kirjoittaa:

This past month in particular has illuminated for me how much we define a woman’s value based on her marital and maternal status. The sheer amount of resources being spent right now by press trying to simply uncover whether or not I am pregnant (for the bajillionth time… but who’s counting) points to the perpetuation of this notion that women are somehow incomplete, unsuccessful, or unhappy if they’re not married with children. … Here’s where I come out on this topic: we are complete with or without a mate, with or without a child.

Anistonin teksti resonoi omien viimeaikaisten mietteideni ja kokemusteni kanssa, sillä kesä on usein sukujuhlineen ja muine vastaavine kokoontumisineen monille pari-kolmekymppisille naisille vähän tuskallista aikaa. Tätejä, setiä, mummoja ja serkun kummin kaimoja kiinnostaa kaikkia niin perkeleesti, että koskas sitä jälkikasvua alkaa putkahdella maailmaan. Kun juhlissa koppasin sukulaislapsen syliin, alkoivat kommentit välittömästi: Hyvä että harjoittelet, että osaat sitten kun on niitä omia! Kaverin lapsen kanssa leikkiessäni: Eikös olekin ihana – varmaan tekee jo mieli tuollaisia itsekin! Jos olisin saanut kympin joka kerta kun joku tiedusteli milloin ajattelin vihdoinkin hankkia niitä lapsia, voisin tällä hetkellä olla jossakin eksoottisessa lomakohteessa ruskettamassa raskauden sijaan liiasta herkuttelusta pömpöttävää vatsaani.

Jokainen aihetta koskeva kommentti myös pakottaa minut käymään kerta toisensa jälkeen sen monin tavoin epämukavan keskustelun, jossa kerron etten itse asiassa tahdo lapsia, en nyt enkä ensi vuonna enkä ikinä, ja sitten koetan vastailla kärsivällisesti kun minulle vängätään siitä miten mielipiteeni voi vielä muuttua. Mikä ihme siinä on, että tällaisista asioista on edes lupa udella? Sekä minä että Jennifer Aniston taisimme molemmat joskus kuvitella kohtumme kuuluvan ihan vain meille itsellemme. Silloin emme vielä ymmärtäneet, että noin puolella maapallon populaatiosta tuntuu olevan sitä koskevia kommentteja hihassaan – ja että esimerkiksi päätös jättää äitiys kokematta saattaa johtaa varsin kovasanaiseen palautteeseen ja jopa varoituksiin siitä miten elämän tarkoitus tulee meillä jäämään täyttymättä.

Siispä: Ystävät, sukulaiset, lehtimiehet, juorupalstailijat ja ihan kaikki muutkin – lakatkaa kyttäämästä raskausmahoja. Lakatkaa kyselemästä milloin lapseton nainen on ajatellut vihdoin hankkia jälkikasvua. Ja jos joku sanoo ettei halua lapsia, niin lakatkaa nyt jumalauta jankuttamasta. Me voimme olla oikein onnellisia ilman lasta ja jopa miestä, kiitosta vain. Monet meistä eivät yksinkertaisesti kaipaa näistä toista tai kenties kumpaakaan.

We don’t need to be married or mothers to be complete. We get to determine our own “happily ever after” for ourselves.

Word, Jennifer. Word. Meistä yksikään ei tarvitse avioliittoa tai vanhemmuutta ollakseen jollakin tavalla kokonainen. Kumppani tai perhe voivat tuoda sellaisia kaipaavan elämään paljon lisäarvoa, mutta kokonaisia ihmisiä me olemme kaikki jo ihan itsessämme.

Kyllä, jopa me naiset.

 

Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:Kupeiden hedelmä: Naiset tahtovat aina lapsiaPäivän pohdinta: Lapsia vai ei?Yöpöydällä: No kidding – Women writers on bypassing parenthoodsiviilisääty määrittää naista edelleen

 

Kuva: The Huffington Post

Kommentit (13)
  1. rondawashere
    20.7.2016, 14:42

    Vähän samanlaiseen ajattelumalliin olen törmännyt kun multa on useaan otteeseen kysytty naimisiinmenon jälkeen, että miten elämä on nyt muuttunut ja koenko saavuttaneeni tavoitteeni. Sukunimeä lukuunottamatta mikään ei ole muuttunut. Eikä avioliitto ole ollut mulle koskaan mikään ”raksi listaan”-tyyppinen tavoite. Oikea tyyppi vain osui kohdalle, ja naimisiinmeno tuntui kaikin puolin oikealta. 🙂 Ei se sen monimutkaisempaa oo. 

  2. Hanna Kunnari
    20.7.2016, 10:02

    Mä luulen (en tiedä), että erityisesesti sinkku ja lapseton nainen on ns. vapaudellaan jonkun näköinen uhka. Vuosien varrella olen huomanut aina uusissa sosiaalisissa tilanteissa pariskuntien naisten terävät katseet tilanteiden alkuun, mutta se menee ohi. Teen itse henkilökohtaisesti näissä tilanteissa paljon työtä kaveeramalla just naisten kanssa, koska en ole uhka, en ole haluamassa pois mitään keneltäkään.

    Mutta on huomattava, että koko naisen arvo oli vielä reilu 30 vuotta sitten täysin riippuvainen miehestä, miehen statuksesta ja avioliitosta. Itseasissa koko naisen elinehto oli vielä vähän aikaa sitten riippuvainen miehestä. Ei enää, mutta asiat muuttuvat hitaasti. Paine normin sanelemaan elämään on vielä voimakkaasti ilmassa. Vaati paljon työtä, ettei itse anna sen vaikuttaa omaan toimintaan.

    Mitä tulee näihin uteluihin. Hyvin vähän tulee suvulta ja ystäviltä. Treffeillä miehet tosin ovat kysyneet lapsitoiveistani aina ja ilmoittavat usein heti, että haluavat niitä. En usko, että tässä neljänkympin kieppeillä kukaan lapsellinen nainenkaan tarvitsee lapsia katalysaattoriksi sosiaaliseen kanssa käymiseen sinkun tai lapsettoman parin kanssa. Ehkä siinä vaiheessa, lapselliset, lapsettomat haluamattaan tai ilman ovat kutakuinkin jo sinut omien valintojensa ja identiteettinsä kanssa, ja omat elämät ovat varmasti jo kehittyneet sellaiseksi, että sitä ei enää reflektoi pelkästään lapsien, oli niitä tai ei, välityksellä. Tosin usein lapset ovat tulleet vasta neljänkymppisenä omassa tuttavapiirissäni.

    Mitä tulee tuohon henkiseen jalostumiseen. En näe mitään erityistä jalostumista omassa kaveripiirissä. Eräs ystävä sanoikin, että on oikeastaan rasittavaa, että ihmiset luulee, että muutut joksikin lapsen saatuasi, koska loppujen lopuksi olet ihan sama ihminen kuin ennenkin. Samaa kuullut isiltä ja äideiltä.

    Ehkä itse olisin ns. vähemmän itsekäs jos minulla olisi lapsia, sillä silloin reflektoisin huoliani tms enemmän lapsia, enkä niinkään itseäni ajatellen. Mutta se on se refelktointi pinta mikä minulla on ja sillä mennään! Lapsia voi olla elämässä monella tapaa. Minulla on siskoni. Suren, huolehdin ja iloitsen heidän puolestaan, mutta olen aina ollut kykenevä huolehtimaan maapallosta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta ihan yleisistä lähtökohdista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *