Näyttää kovasti siltä, että Oisko tulta?-blogin Hemuli avasi varsinaisen Pandoran lippaan kirjoittaessaan siitä miten miehen sukunimen ottaminen on patriarkaalisen perinteen vahvistamista, ei romanttista. Varsin vihastuneista reaktioista voi kuitenkin päätellä, että tässä on oikein hyvä kysymys kysyttäväksi ja aihe, josta kannattaa keskustella.

Itse olen, ylläri pylläri, Hemulin kanssa samaa mieltä: se, että nainen ottaa miehen sukunimen, on patriarkaalinen perinne. Nimenvaihto symboloi sitä miten nainen siirtyy konkreettisesti, kuin mikäkin vaasi tain muu esine, yhden miehen omistuksesta toiselle miehelle. (Ja tämähän pätee myös siihen miten isä taluttaa naisen alttarille, mutta se taitaakin olla jo ihan oma postauksensa.) Monille tuntuu olevan tärkeää, että puolisoilla tai perheellä on kaikilla sama sukunimi. Mutta miksi sitten naisen sukunimi kelpaa niin harvoin, yhä edelleen alle kahdelle prosentille avioituvista?

En suinkaan sano, etteikö yksikään nainen saisi ottaa miehen sukunimeä – toki saa, jos siitä niin iloiseksi tulee. Pitäisin kuitenkin tärkeänä sitä, että pohtisimme syitä sille miksi ajattelemme automaattisesti yhden sukupuolen edustajien vaihtavan nimensä, siinä missä toista sukupuolta koko keskustelu ei yleensä hetkauta tippaakaan. Hemulin postauksen kommenteissa monet sanoivat ottaneensa tai olevansa halukkaita ottamaan miehen nimen yksinkertaisesti siksi, että se tuntuu jotenkin hyvältä ja kivalta. Ja siinä missä tämä on tietysti ihan ok, toivoisin kuitenkin että miettisimme mieltymyksiämme myös hieman syvemmältä kaivaen.

Me kaikki kun olemme kaikki ehdollistuneet yhteiskuntamme normeihin, täällä kasvaneita kun olemme. Ja kun yhteiskunnassa on normina se, että nainen vaihtaa nimeään, tuntuu se meillekin normaalilta. Tämän sitten yhdistämme usein kaikkeen oikeaan, hyvään, jopa luontevaan. Minusta onkin tärkeää muistaa, että tämä mielipide ei kumpua jonkinlaisesta tyhjiöstä, vaan siihen vaikuttavat monet ulkopuoliset voimat. Kuten ne kirotut normit. (Tämän vuoksi me myös tapaamme pitää tietynlaista naiskroppaa, sellaista hoikkaa ja karvatonta, kauniina – koska olemme moiseen mielipiteeseen ehdollistuneet.) Tässä nimitapauksessa näiden normien juuret ovat tiukasti patriarkaatin kynsissä, ja niinpä mielipiteemme eivät ole jonkinlaisia ympäristöstään riippumattomia yksikköhä, vaan yhteydessä laajempiin kokonaisuuksiin.

Itse en ole kiinnostunut avioliittoinstituutiosta eikä tästä siis taida koskaan tulla minulle henkilökohtaisesti mitenkään polttavaa kysymystä. Mutta sanottakoon, että en varsinaisesti ole oman sukunimeni suuri fani enkä siten varsinaisesti kaihtaisi sen vaihtamista: ymmärrän esimerkiksi kauniimman nimen houkutuksen. En kuitenkaan vaihtaisi nimeäni avioliiton vuoksi. Tai no, jos joku pakottaisi minut aseella uhaten alttarille ja sitten tätä nimiasiaa kelaamaan, saattaisin kenties voida harkita yhdysnimeä – mutta silloinkin tahtoisin sen molemmille osapuolille, en ainoastaan itselleni. Eihän siinä muuten olisi mitään järkeä! Tasa-arvostahan tässä on kysymys ja siten, kuten Hemuli sanoi, poliittisista kannanotoista.

Sillä tiesittekö muuten, että avioituvat naiset ovat saaneet säilyttää oman sukunimensä vasta vuodesta 1986 asti? Asia ei siis todellakaan ole mikään itsestäänselvyys: esimerkiksi oma äitini on kertonut, että olisi ehdottomasti tahtonut pitää oman sukunimensä, mutta että laki ei moista sallinut. Mahdollisuus pitää oma tyttönimi ei siis todellakaan ole merkityksetön pikkujuttu, vaan saavutettu oikeus.

Yhdentekevä nimivalinnasta tulee vasta sitten, kun naisen nimiä ottavia miehiä on yhtä monta kuin miehen nimen ottavia naisiakin.

Mitä mieltä te olette – kenen sukunimi otetaan, vai onko asia sinulle ihan se ja sama?
 

Kuva: Tela Cche / Flickr (Creative Commons)