Mies käy treffeillä ameeban kanssa ja kirjoittaa siitä lehteen

Maailma on toisinaan hyvin kummallinen paikka, ja hetkittäin minusta tuntuu, että elän eri todellisuudessa kuin jotkut toiset ihmiset – mahdollisesti jopa ihan eri planeetalla. Yksi tällaisista hetkistä sattui tänään lukiessani toimittaja Kyösti Niemelän kolumnin Treffailussa on edelleen yksi kammottavan vanhanaikainen piirre: deiteillä nainen odottaa miehen hoitavan kaiken. Oikeastaan tuo otsikko kertoo kolumnista jo kaiken tarpeellisen (samoin kuin se, että samainen kirjoittaja on aiemmin todennut naisten tahtovan rikkaan miehen), mutta jotta en vahingossakaan hukkaisi tekstin tuikitärkeitä nyansseja, lainaan nyt kirjoittajaa itseään:

Mieheltä odotetaan paljon

Säännöllisin väliajoin joudun yllättymään siitä, kuinka sukupuolittunutta naisten ja miesten välinen pariutuminen edelleen on. Mieheltä odotetaan edelleen paljon:

Mies pyytää treffeille. Mies ehdottaa aikaa ja paikkaa. Mies ohjaa pöytään. Mies tarjoaa ensimmäisen juoman. Mies pyytää toisille treffeille. Mies kutsuu illan jälkeen kotiinsa. Mies järjestää taksin. Mies aloittaa suutelemisen. Mies tekee aloitteen seksiin. Mies soittaa seuraavana päivänä.

Köh, no jaa. Yritetäänpä hetki kuvitella tätä kirjoittajan kuvailemaa tilannetta. Mietitään naista, joka ensin pitää hakea kotoa kädestä pitäen treffeille, miehen päättämään paikkaan, jonne päästyään nainen sitten seisoo tumput suorana (kenties ravitsemusliikkeen ovella, vai pääseekö nainen itsenäisesti baari-tiskille asti? Jännitys tiivistyy!) kunnes mies ystävällisesti ohjaa hänet pöytään, mahdollisesti käsivarresta taluttaen, sillä tavalla kuin jaloistaan vähän huterien vanhusten kanssa tavataan tehdä. Alas istuttuaan (todennäköisesti mies on ensin joutunut tarjoamaan naiselle tuolin, koska muuten mokoma houkka ei ymmärrä, että istuakin sopisi) nainen on liian aneeminen ottaakseen esille lompakkonsa tarjotakseen juoman tai ostaakseen edes omansa (tarina ei kerro, mutta ehkä tähän liittyy myös naisen täydellinen kyvyttömyys päättää itse mitä joisi, ja niinpä mies joutuu hoitamaan senkin). Tämän jälkeen nainen ei myöskään kykene sanomaan, tahtooko toisille treffeille/jatkoille/sänkyyn. Suudellakin sitä pitää melkein väkisin, eikä se ainakaan ikinä tee aloitetta seksin suhteen, mokoma lahna. Eikä sillä pysy puhelinkaan kädessä, perkele, ja siksi se ei koskaan soita!

Onnistuitko kuvittelemaan tilanteen? Niin, en minäkään. Itse asiassa tässä parhaani mukaan yrittäessäni heräsi epäilys, että kirjoittaja on saattanut vahingossa käydä treffeillä joko a) naisen näköisen nuken (ne ovat kuulemma nykyään erehdyttävän aidon näköisiä), b) hirveässä pöllyssä olleen pimun, tai c) jonkin yksisoluisen eliön kanssa. En meinaan osaa kuvitella yhtään niin ameebamaista naista ihmistä kuin nämä kolumnissa kuvaillut tyypit.

Oman ja ystäväpiirini kokemuksen perusteella, plus ihan maalaisjärjellä päätellen, voisinkin väittää, että Niemelän kuvaama ilmiö on kaikkea muuta kuin universaali. Niin shokeeraavaa kuin tämä joidenkin ihmisten maailmankatsomuksen näkökulmasta saattaakin olla, myös suurimmalla osalla naisista on omat aivot ja oma tahto. Suurin osa meistä ei myöskään olisi koskaan käynyt yksilläkään treffeillä, jos olisimme jättäneet aloitteen tekemisen miehille tavalla, jota kolumnissa kuvaillaan. Tai sitten olisimme päätyneet deittailemaan vain todella omituisia tyyppejä – esimerkiksi sellaisia kuin vuosia sitten kohtaamani Euroteknokingi, moiset tyypit kun kyllä pyytävät ulos ja pyrkivät parhaansa mukaan myös tekemään kaikki päätökset puolestamme.

Siitäkin syystä monista naisista on muuten kätevää esittää niitä treffikutsuja ihan itse: silloin meinaan päätyy ainakin treffeille sellaisten ihmisten kanssa, jotka kiinnostavat. Ja jotka eivät esimerkiksi pidä naisia rikkaita miehiä jahtaavina ameeboina.

Miten kolumnissa kuvattu nainen onnistuu samanaikaisesti olemaan täydellisen aloitekyvytön ja silti myös jahtaamaan rikasta miestä, sitä en kyllä tiedä. Mutta kuten sanottu, ehkä minä ja Kyösti Niemelä elämme eri planeetoilla.

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Suhteet Rakkaus Seksi Uutiset ja yhteiskunta

Kuinka usein kumppanin sukulaisia täytyy tavata?

Parisuhteissa yleisimpien riidanaiheiden top kymppiin kuuluvat muun muassa sellaiset perusjutut kuin siivoaminen, raha, lapset, sisustus ja seksi. Meillä ei riidellä mistään näistä, mutta yksi sellainen kohta tuolta klassisten kärhämäaiheiden listalta kyllä löytyy, jonka tunnistan ja josta omassa suhteessani säännöllisesti kinastellaan keskustellaan: perhe ja sukulaiset sekä se, kuinka usein toisen perhettä ja sukua tulisi tavata.

Kumppanin sukulaisten kanssa lomailu

Joskus kesämökillä on näin rauhallista – huolimatta siitä, että paikalla on jomman kumman sukua.

Tämä kysymys on sellainen, josta on aiheutunut säännöllisiä erimielisyyksiä koko minun ja kumppanini suhteen ajan. Pääsyy tähän on se, että meillä on hyvin erilaiset taustat ja erilainen tapa suhtautua perheeseen ja sukuun. Kumppanini tulee perheestä, jossa ollaan läheisiä ja vietetään paljon aikaa yhdessä, ja jossa koko suku tapaa toisiaan kokoontumisissa, joihin saapuu aina yli sata ihmistä. Oma perheeni puolestaan on hyvin pieni emmekä me aina ole kovin paljon tekemisissä toistemme kanssa. Minulla on myös häviävän vähän yhteyksiä minulle vanhempiani ja sisaruksiani kaukaisempaa sukua oleviin ihmisiin. Ylipäänsä ajatus maailmasta, jossa pidetään sukulaisista ja myös pidetään heihin yhteyttä, on minulle valitettavasti aika vieras. Voinette siis kuvitella, että tässä on aihe, josta parisuhteeseen syntynyttä ristiriitaa ei ihan heti ratkaista.

Kun aiemmin asuin kumppanini kotimaassa, riitelimmekin säännöllisesti siitä, miten usein minun pitäisi osallistua tämän erilaisiin sukujuhliin, syntymäpäiville ja sunnuntaipäivällisille. Kumppanini piti tärkeänä, että hänen sukunsa tapaa minua säännöllisesti ja minä heitä, kun taas minä – no, minä pidin tärkeänä lähinnä sitä, että minun ei tarvinnut niin tehdä. Introverttina ihmisenä en aina ole kovin innostunut tapaamaan tyyppejä, joiden seuraa en ole itse saanut valita, eivätkä perheenjäsenten hyväksyntään liittyvät paineet ja kielimuuri varsinaisesti auttaneet asiaa.

Tämä osallistuako vaiko eikö osallistua perhejuhliin, kas siinä pulma -ikuisuuskysymys olikin käytännössä ainoa aihe, josta riitelimme toistuvasti. Vihdoin sitten kyllästyimme kinaamiseen ja istuimme alas pohtimaan ratkaisuja. Sopiva kikka löytyi lopulta, ja me nimesimme sen perhejuhlakiintiöksi.

Kiintiö toimi siten, että sovimme vuodelle tietyn määrän perhe- ja sukutapahtumia, joihin osallistuisin. Viimeksi kiintiöön kuuluivat muistaakseni kahdeksat juhlat. Lukumäärän päätimme yhdessä, mutta se sovittiin yleensä minun hyväkseni vähän alakanttiin siitä, mitä kumppanini olisi ehkä tahtonut. Hän puolestaan sai veto-oikeuden päättää siitä, mitkä juhlat olivat erityisen tärkeitä. Niinpä kun hän ilmoitti, että tiettyihin kemuihin on osallistuttava, minä nyökkäsin, vedin mekon päälle ja menin kiltisti juomaan kaffea mummojen ja serkkujen ja kummin kaimojen kanssa. Kahdeksan tapahtuman jälkeen kiintiö oli sitten käytetty, eli jos alkuvuosi oli yhtä sukujuhlahumua, loppuvuodesta koko aiheesta ei tarvinnut enää keskustella.

Numeropohjainen lähestysmistapa voi kuulostaa jonkun korvaan oudolta, mutta meille se takasi sen, että aiheesta ei ollut pakko tapella joka kerta uudelleen. Sen sijaan saatoimme lähestyä kysymystä neutraalimmin: onko kiintiössä vielä kertoja jäljellä, ja jos on, onko kyseinen juhla sellainen, johon yksi kiintiökerta kannattaa käyttää? Luonnollisesti tätä keskustelua ei käyty joka kerta eikä numeroistakaan pidetty kovin tarkkaa kirjaa, mutta kiintiön periaatetta pohdittiin aina osallistumispäätöstä tehdessä. Ja täytyy sanoa, että systeemi myös toimi: riidat aiheesta vähenivät lähes olemattomiin. Kyseessä on siis todellinen relationship hack!

Tällä hetkellä tilanteemme on hieman erilainen, sillä muutimme viime vuonna Suomeen ja sukujuhliin osallistuminen on jäänyt vähemmälle. Toisaalta monet kumppanini perheenjäsenet ovat tulleet käymään ja usein yöpyneet meidän luonamme, jolloin vierailut ovat mummon syntymymäpäiväkahveja pitkäkestoisempia ja intensiivisempiä juttuja. Se on välillä ollut aika rankkaa, ja etsimmekin nyt uutta tapaa pitää huolta siitä, että perhepäivien määrä pysyy hallittavissa. Tähän mennessä puhetta on ollut esimerkiksi kahdesta erillisestä vierailukiintiöstä: yksi sellaisille sukulaisille, jotka majoittuvat meillä kotona, ja toinen sellaisille, jotka ottavat hotellihuoneen ja viettävät aikaa myös itsekseen. Systeemi vaatii vielä hienosäätöä ja vähintään yhtä neuvottelukierrosta, mutta uskon kyllä vakaasti, että saamme jälleen kerran aikaan jonkin molemmille sopivan järjestelyn.

Ja kun neuvottelupöytään sitten päästään, on minulla jo hihassani mainio argumentti, jolla omaa erakkomaisempaa sukusuhtautumistani puolustella: Pannaan menemään -kirjan kirjoittanut bloggaaja ja seksuaaliterapeutti Marja Kihlström kertoi nimittäin juuri Iltalehdessä, että sukuloinnin vähentäminen saattaa parantaa seksielämää. Kyllä sellaisella perustelulla luulisi irtoavan lupa skipata sukujuhlat jos toisetkin!

 

Kuinka usein kumppanin sukua pitää mielestäsi tavata,

ja riidelläänkö teillä aiheesta?

 

Jos aihe kiinnostaa, lue lisää:asioita, joita kaipaan parisuhteestaelinikäinen parisuhde ei ole itseisarvohaluan jonkun joka auttaa viikkaamaan lakanat

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Seksi