Kun seksuaalinen tuplastandardi tappaa

On tiettyjä aiheita, joihin palaan tässä blogissa kerta toisensa jälkeen. Naisten seksuaalisuuden kontrollointi kuuluu niihin. Historiasta ei löytyne aikaa jolloin yhteiskunta ei olisi pyrkinyt hallitsemaan naisten seksuaalisuutta, mutta nykyään meillä länsimaissa tuntuu olevan vallalla aivan erityisen kieroutunut tuplastandardi: naisten tulee olla mahdollisimman seksikkäitä, mutta aktiivisesti ja autonomisesti seksuaalisia olentoja he eivät saa olla. Passiivinen mieskatseen alle haluttavaksi asettautuminen on hyväksyttävää ja suorastaan suositeltavaa, mutta liian avoimesti tai äänekkäästi seksuaalisuuttaan toteuttavat naiset saavat edelleen tuntea seuraukset nahoissaan. Näin kävi esimerkiksi italialaiselle Tiziana Cantonelle, jonka tekemä seksivideo lähti leviämään netissä ja johti sellaiseen häirintään ja häpeään, että viime viikolla Cantone riisti itseltään hengen.

tizianacantone.jpg

Kuva: The Guardian

Seksivideoiden tekeminen sinänsä ei enää ole tabu – onhan meillä Kim Kardashianin kaltaisia julkkiksia, jotka ovat rakentaneet moisista alkaneen maineen päälle miljoonabisneksen. Miksi jotkut siis päätyvät seksivideolta superstaroiksi, kun taas toiset kärsivät videosta niin että menettävät elämänsä, sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti? Cantonen kohdalla kyse tuntuu olleen tämän aloitteellisuudesta videolla ja sen tekemisessä. The Guardianin artikkelin mukaan suuri osa Cantonen kohtaamasta kiusasta liittyi tämän videolla seksikumppanilleen lausumaan kommenttiin, joka kääntyy suomeksi suunnilleen näin: ”Kuvaatko? Hyvä.” Lisäksi hän oli itse lähettänyt videon entiselle kumppanilleen (joka sitten levitti sen nettiin ns. kostopornona). Cantone oli videon suhteen aktiivinen toimija. Ja tällainen aktiivinen suhtautuminen seksiin on siis ilmeisesti edelleen niin tuomittavaa, että naisen voi sen vuoksi kiusata hengiltä.

Tiziana Cantonea rankaistiin siitä, että hän teki mitä niin monet naispuoliset julkisuuden henkilöt nykyään. Siitä, että hän koetti sopeutua länsimaisessa kulttuurissa naiselta vaadittavaan malliin, jonka mukaan naisessa tärkeintä on tämän ulkonäkö ja seksuaalinen haluttavuus. Cantonen kohtaloksi koituikin nimenomaan se, että hän ei tyytynyt olemaan ainoastaan katseen kohde, vaan aktiivisesti demonstroi omaa haluaan. Tämä kun rikkoo seksille rakentamamme säännöt: sen, että mies suorittaa haluamisen, ja naisen tehtävä on olla vain haluttavissa. Usein pienikin aktiivisuus naisen taholta riittää leimaamaan tämän huoraksi, lutkaksi, jakorasiaksi – sellaiseksi ihmiseksi, jota voi piinata seksivideosta kunnes tämä joutuu lopettamaan työnsä, vaihtamaan nimensä ja muuttamaan toiselle puolelle maata. Ja sitten viimein, kun mikään muu ei auta, muiden vaihtoehtojen kertakaikkiaan loputtua, viemään itseltään hengen.

Cantone ei missään nimessä antanut periksi helpolla, vaan ehti ennen kuolemaansa viedä jutun oikeuteen asti. Siellä Italian oikeusjärjestelmä päätti nöyryyttää häntä lisää: Cantone onnistui kyllä voittamaan niin sanotun oikeuden tulla unohdetuksi, mikä tarkoitti videon ja hänen nimensä poistamista netin hakukoneista ja sosiaalisesta mediasta, mutta oikeus määräsi hänet maksamaan oikeudenkäyntikuluja yli 20 000 euroa. Näin naista on siis mahdollista rankaista silloinkin kun häntä muka ei rankaista.

Ja mistäkö tietää, että kyse on nimenomaan Cantonen sukupuolesta ja suhtautumisestamme naisten seksuaalisuuteen? No, mietitäänpä: Häirittäisiinkö seksivideon kuvannutta miestä niin, että tämä joutuisi pakenemaan vuoden ajan, luopumaan kaikesta, taistelemaan asiasta oikeudessa, ja yrittämään itsemurhaa useaan kertaan? Ei, ei häirittäisi. Seksivideon kuvannut mies olisi luultavasti kova kundi, oikea orhi, kunnon panomies. Miestä saatettaisiin pyytää esiintymään pornovideolla; mieheltä ei vietäisi kaikkea ja naurettaisi päälle.

Cantonen tapaus todistaa, että kieroutunut suhtautumisemme seksiin vaikuttaa ihmisten elämään hyvin todellisella tavalla. Nainen ei vieläkään saa haluta vapaasti ja avoimesti. Seksuaalinen tuplastandardi tappaa.

Eikä naisten aktiivista seksuaalisuutta muuten tuomita ainoastaan eteläisen Euroopan konservatiivisissa maissa: Suomessa esimerkiksi perussuomalaisten kunnallisvaltuutettu on sitä mieltä, että kun nainen lähtee baarituttavuuden kanssa hotellihuoneeseen, on brutaali joukkoraiskaus lopputuloksena ”täysin ennakoitavissa” ja vastuu siten pitkälti naisella itsellään.

Miehelle ei koskaan sanottaisi näin.

Toistan: seksuaalinen tuplastandardi tappaa.

 

 

Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:#lääppijä: seksuaalisen naisen stigmaMUNAHAUKKA: IRTOSEKSIN TUPLASTANDARDI

Suhteet Seksi Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Bridget Jonesilla on vauva, mutta muuten kaikki on aivan niin kuin ennenkin

Kävin katsomassa uuden Bridget Jones -elokuvan Lilyn kutsumana (kiitos!) ja myönnän astelleeni saliin hieman epäileväisenä. Edellisten elokuvien koheltavan kolmekymppisen sinkun sijaan valkokankaalla nähtäisiin nyt jo nelikymppinen, raskaana oleva Bridget. Voisiko tästä tulla yhtään mitään? Bridget Jones -elokuvista ensimmäinen pysyttelee aina vain romanttisten komedioiden lempparilistallani, ja viime vuonna ilmestynyt Mad about the boy -kirja oli minulle muutamine radikaaleine muutoksineen pienoinen pettymys. Mentäisiinkö uusimmassa elokuvassakin siis metsään ja pahasti?

No, en pidä teitä jännityksessä: muutamaa tuntia myöhemmin astelin elokuvateatterista ulos iloisesti yllättyneenä. Vaikka Helen Fieldingin uusin kirja veikin Bridgetin elämää odottamattomaan suuntaan, leffan meno tuntuu taatusti tutulta. Päähenkilöt ovat vanhentuneet, mutta kohelluksen määrä on onneksi vakio.imdb_bridget_joness_baby.jpg

Kuva: IMDB

Pidin elokuvassa erityisesti sen tavasta tuoda esiin päähenkilöiden ikääntyminen ja vuosien mukana heidän itsensä sekä heidän lähipiirinsä elämään tulleet muutokset… ja samanaikaisesti kuitenkin painottaa, että samoista tyypeistä tässä on kysymys. Kynttilät eivät ehkä ole enää mahtua synttärikakkuun, ystävien tapaaminen voi olla kiinni lastenhoitajan löytämisestä ja töissäkin asiat muuttuvat, mutta silti me tapaamme pysyä jollakin perustavanlaatuisella tavalla samoina ihmisinä. Vaikka Bridget ja kumppanit ovat menneet elämässään eteenpäin, ehkä hioneet hieman suurimpia kulmiaan, heistä yksikään ei ole päässyt kokonaan eroon siitä millainen oli ennen. Ja hyvä niin! Tämä toi leffaan viehättävää toden tuntua, sillä juuri näinhän vanheneminen toimii. Lisäksi lähestymistapa takasi sen, että leffa oli sarjan edellisten osien tavalla yhdistelmä ratkihauskoja hetkiä mutta myös hetkittäistä koskettavuutta. (Ehkä jouduin pariin otteeseen pyyhkimään silmäkulmiani, ehkä en. En myönnä mitään!) Fanit eivät siis varmastikaan tule tähän pätkään pettymään.

Mistään elokuvahistorian merkkiteoksesta ei tietenkään ole kysymys, mutta väliäkö sillä: Bridget Jones on Bridget Jones, ja jos lähdet hakemaan tältä elokuvalta samalta tuntuvaa elämystä kuin niistä edellisistäkin, saat sen takuuvarmasti. Valittamisen aihetta keksin ainoastaan Hugh Grantin puutteesta, sillä vaikka Patrick Dempsey onkin varsin viehko Bridgetin jenkkilemmittynä, ei ole Hugh Grantin voittanutta. No, onneksi meillä on sentään yhä Mr. Darcy.

Leffan loppuratkaisua en aio spoilata – halusivathan tekijät niin visusti pitää sen salassa, että loppukohtauksia kuvattiin peräti kolmin kappalein eivätkä edes näyttelijät saaneet etukäteen tietää mikä niistä päätyi viimeiseen versioon. elokuvaan kuvattiin peräti kolme loppukohtausta, eivätkä edes näyttlijät saaneet tietää mikä niistä päätyisi viimeiseen versioon. Sen kuitenkin sanon, että kaikki päättyy – tietysti – hääjuhlaan. Se ei yllättäne ketään, naimisiinmeno jonkinlaisena elämän suurimpana tavoitteena kun on olennainen osa Bridget-kaanonia. Jäin kuitenkin miettimään: onko mahdollista tehdä romanttista komediaa, jossa avioliitto ei olisi kaiken kulminoituma?

Etenkin tämän elokuvan kohdalla tällainen konservatiivinen loppuratkaisu jäi mietityttämään minua, sillä tarinan lähtöasetelmahan on monella tavalla vähän epäsovinnainen: raskaana oleva Bridget ei tiedä kumpi hänen sänkyynsä päätyneistä hurmureista on hänen lapsensa isä, ja niinpä molemmat miehet pyörivät mukana synnytysvalmennuksesta aina synnytyssaliin asti. En sano, että Bridgetin olisi välttämättä päädyttävä miesten kanssa onnelliseen kolmen kimppaan (vaikka ideahan on itse asiassa oikein mainio), mutta onko niin, että onnellinen parisuhde on yhä edelleen aina pakko legitimioida papin aamenella? Voiko valkokankaalla olla onnellista loppua ilman valkoista mekkoa ja hurraavaa juhlaväkeä?

Nykyään yhä useammat pariskunnat jättävät avioitumatta ja naimisiin menneilläkin ero tulee usein aiempaa nopeammin. Koko avioliitto alkaakin mielestäni olla vähän aikansa elänyt käsite. Tulemmekohan vielä jossakin vaiheessa näkemään päivän jona romcom-genre heräisi nykyaikaan ja alkaisi esittää meille myös sellaisia onnellisia loppuja, joissa toiseen ihmiseen sitoutuminen ei välttämättä vaatisi pappia paikalle? Pahoin pelkään, että saamme odottaa tätä vielä jonkin aikaa, aivan kuten myös romcomeja jotka kertoisivat muistakin kuin valkoisista heteropareista.

No, sitä odotellessa, ja kaikesta häähumusta huolimatta – onneksi meillä on myös Bridget Jones.

Suhteet Rakkaus Leffat ja sarjat Höpsöä