Päivä jona vein säärikarvani biitsille

Seuraa fakta: minä sheivaan ainoastaan muiden takia. Monet kuulemma sheivaavat ihan itsensä vuoksi, mutta minä en ole koskaan kuulunut heihin. Hankkiudun karvoistani eroon vain ja ainoastaan siksi, että jos en niin tee, julkisella paikalla karvat paljastavissa vaatteissa alkaa helposti hävettää. Häpeä ei johdu siitä, että pitäisin karvojani kamalina, vaan tuomitsemisen pelosta: nauravatko ihmiset minulle, tai katsovatko inhoten? Siksi sheivaan. Häpeän takia, ja muiden takia.

Tai oikeamminkin: siksi olen sheivannut. Olen meinaan päättänyt lopettaa sekä sheivaamisen että esimerkiksi luonnontilaisten säärikarvojeni häpeämisen. Ja tänä kesänä veinkin karvaiset koipeni ihka ensimmäistä kertaa rannalle ilman että häpesin sitä pätkääkään.

Kuten suurin osa naisista, minäkin olen oppinut, että minun tulisi olla karvaton: että säärikarvat ovat rumia, että karvainen nainen on ruma, että minä olen yksinkertaisesti parempi silloin kun ihoni on silkoinen. Naisten karvat ovat edelleen niin suuri tabu, että tubettaja Mansikkka sai törkykommentteja postattuaan Instagramiin kuvan, jossa hänen kainalokarvansa näkyivät. Ruotsalainen Arvida Byström puolestaan sai raiskausuhkauksia poseerattuaan mainoksessa karvaisin säärin.

Tällaiset reaktiot todistavat, että naisten karvoituksen normalisoiminen on valtavan tärkeää. Veikkaisin, että se tulee myös olemaan yksi feministisen kamppailun tulevia suuria teemoja. Mutta ennen kuin tätä kamppailua käydään julkisuudessa, pitää se ensin käydä myös toisaalla, pienemmässä mutta haastavammassa tilassa – nimittäin oman pään sisällä.

Siellä jos jossakin karvakammo istuu tiukasti. Muistan itse, miten aloitin sheivaamisen herättyäni epämääräiseen häpeäntunteeseen siitä, että minulla kasvoi kehossani karvoja, joita siinä ei aiemmin ollut kasvanut. On kuitenkin selvää, että kyseessä on pelkkä opittu käsitys: kukaan meistä ei ole tullut tähän maailmaan ihokarvojaan inhoten, vaan karvattomuusihanne on imeytynyt meihin ympäristömme ulkonäkönormeista. Lisäksi yksinkertainen testi (vaaditaanko miehiltä samaa?) paljastaa, että karvakammomme on luonteeltaan seksistinen, sillä se koskee vain naisia. Ja siksi minä haluan siitä eroon.

Sen projektin kanssa olenkin sitten tehnyt töitä koko kesän.

Kesä on karvahäpeälle ankaraa aikaa, sillä lämpimän sään pukeutuminen paljastaa karvat helposti. Olen totutellut kainalokarvoihini jo monen vuoden ajan, ja niitä häpeän enää vain harvoin, mutta säärikarvat olivat minulle pitkään kova paikka. Kun pari vuotta sitten päätin alkaa vähentää sheivaamista, peitin usein karvat pitkien lahkeiden tai sukkahousujen alle. Tämän kesän helteet tekivät kuitenkin moisesta lopun, ja läkähdyttävä kuumuus on tarjonnut minulle todellista siedätyshoitoa säärikarvojeni suhteen.

Ja tulosta on syntynyt: Pari viikkoa sitten menin ensimmäistä kertaa rannalle säärikarvoineni. Makoilin auringossa, uin lämpimässä vedessä, ihailin sääriäni ja totesin, ettei niissä ollut mitään vikaa vaikka pitkään niin luulin. Lisäksi tajusin, että skippaamalla karvanpoiston säästän sekä aikaa, rahaa että ympäristöä. Ja ennen kaikkea säästän omia henkisiä voimavarojani, kun opettelen vihaamaan kroppaani vähän vähemmän.

Siispä suck it, häpeä. Tästä lähtien saan kelvata tälle maailmalle – ja itselleni – karvoineni kaikkineni.

 
Lue lisää:
karvahäpeä joutaa historiaan
karvainen nainen on kauhistus
paras kesätrendi: kainalokarvojen värjääminen

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.