Kolmekymppisenä olen kimpassa lukioheilani kanssa – miten tässä näin kävi?

”Oomme taas kuin kaksi lasta, ne jotka aikoinaan, puolivahingossa lähti samaa tietä kulkemaan.” Näin laulaa Juha Tapio kappaleessaan Kaksi puuta. Se lause pätee meihin, minuun ja lukioaikaiseen heilaani, jota saan kutsua aviomiehekseni. Olen kutsunut jo yksitoista vuotta. Juhlimme tällä viikolla hääpäiväämme.

Kun kiharapäinen ja sopivasti nörtti poika osui tielleni lukion alussa, olin ihan lapsi – ja hän ehkä vielä enemmän, pojat kun kypsyvät tunnetusti hitaammin. 😊 En tiedä, olisimmeko edes valinneet toisiamme vuosia myöhemmin enkä tiedä olisiko meillä ollut rohkeutta tehdä myöhemmin niitä ratkaisuja, joita silloin teimme. Lapsekkaassa luottamuksessa toisiimme ja johdatukseen kävelimme alttarille samana kesänä kuin painoimme ylioppilaslakit päähämme. Halusimme näyttää itsellemme ja tälle maailmalle, että on mahdollista sitoutua nuorena ja pitää lupauksensa. Onneksi siis meidän romanssimme alkoi teiniromanssina. Koska tämä puolivahinko on osoittautunut yhdeksi elämäni parhaista päätöksistä. Se ei ole kaatunut nuoruuden kasvukipuihin, kokemuksen puutteeseen tai ratkaisemattomiin erimielisyyksiin.

Me kaksi olemme niin täysin erilaisia ja jotenkin niin täysin samanlaisia. Kiharapää ei pelkää mitään, minä pelkään varmaan kaikkea mahdollista. Hän haluaa harrastaa ja kokeilla kaikkea mahdollista, minä taas teen mieluummin tuttuja asioita ja katselen kun muut harrastavat (penkkiurheilu kunniaan!). Minä osaan kuunnella muita, häneltä taas on muiden vaikea saada suunvuoroa…

Mutta sitten toisaalta vain me osaamme samalla tavalla hassutella ja nauraa itsellemme, me haluamme elämältä samoja asioita ja monet arvostuksen kohteemme menevät yksiin. Yksi sellainen on avioliitto ja sitoutuminen, vaikka se arvo ei tunnu olevan suosiossa tässä ajassa.

Eikö sitä joudu luopumaan paljosta, kun sitoutuu niin nuorena yhteen ja samaan ihmiseen? En tiedä paljosta, mutta joutuu kyllä luopumaan. Itse luovuimme esimerkiksi joistakin ammattivaihtoehdoista. Opiskelut on pitänyt valita sen mukaan, että asumme samalla paikkakunnalla.

Viihteessä annetaan usein kuva, että suhteesta kannattaa luopua, jos olosuhteet eivät tue sitä. Mutta se menee toisinpäin. Olosuhteet muutetaan niin, että parisuhde voi toimia.

Voi ajatella, että luovuimme myös tietynlaisesta nuoruuden vapaudesta. Vapaudesta mennä ja tulla omaan tahtiin, harrastaa ja matkustella. Ei niin vain ole voinut lähteä vaikka kuukaudeksi reppureissaamaan kavereiden kanssa.

Kun muutimme suoraan lapsuudenkodeistamme yhteen, ei myöskään ehtinyt asua yksin tai kämppisten kanssa. Huomaan, että itselleni yksin olemisen opettelu olisi voinut tehdä terää. Tuntuu, etten vieläkään ole täysin tottunut siihen. Vaikka nykyään rauhaa ja hiljaisuutta kaipaa sattuneista syistä 😉

Tietenkin olemme molemmat luopuneet myös mahdollisuudesta seurustella useamman ihmisen kanssa. Toisaalta taas, ehkä olemme siksi säästyneet rikkinäisiltä ihmissuhteilta.

Mutta mitä sitten olemme saaneet? Sitä haluan ajatella enemmän. Olemme saaneet kasvaa aikuisiksi yhdessä, kasvaa yhteen emmekä erillemme. Olemme luoneet paljon yhteisiä muistoja, hyvässä ja pahassa, mikä lisää kiintymystä. Toinen ymmärtää, minkä polun olet kulkenut, koska kulki sen kanssasi.

Mitä enemmän ikää tulee, sitä vaikeampaa on myös sovittaa kahta elämää yhteen, kun kummallakin on arjessa tietyt rutiinit ja tavat. Olemme ehkä välttyneet paremmin tältä.

Toinen ymmärtää, minkä polun olet kulkenut, koska kulki sen kanssasi.

Saimme myös lapsen yli kymmenen aviovuoden jälkeen. Oli vankka pohja perustaa perhe, eikä ollut painetta yrittää heti saada lapsia, kun ikä ei tullut vastaan. Vaikka kyllähän silti neidin putkahtaminen maailmaan syyskuun lopussa sai meidänkin parisuhteen sekaisin, niin kuin aiemmin kirjoitin. Tämä yhdestoista vuosi on ollut äärettömän upea ja samalla äärettömän haastava vuosi. Mutta kun tytön yksivuotisjuhlat kolkuttelevat jo ovella, huomaan miettiväni, ettei lapsi erota – se yhdistää jopa paremmin kuin mikään muu. Meistä lähtöisin oleva pieni ihminen, meidän loppu elämämme aikainen yhteinen rakkauden ja huolenpidon kohde. Lapsi vahvistaa sitoutumista. Se voi vähentää romantiikkaa, mutta se vahvistaa sitoutumista. Haluan jakaa tämän lapsen kasvun ja kasvatuksen yhdessä hänen isänsä kanssa. Eikä kyse ole vain siitä, mitä haluan, vaan siitä, mitä lapsi tarvitse

Mikä muu sitten auttaa sitoutumaan kuin vekkuli prisessamme? Kysyin tätä joskus mieheltäni ja hän vastasi: kyllähän me tykätään toisistamme. Totta! Siitä on hyötyä 😄 Itselleni on jäänyt myös mieleen yhden hiljattain haastattelemani pariskunnan ajatus (äippälomalla pystyy tekemään vähän toimittajan hommiakin). He harmittelivat sitä, miten viihteessä annetaan usein kuva, että suhteesta kannattaa luopua, jos olosuhteet eivät tue sitä. Mutta se menee toisinpäin. Olosuhteet muutetaan niin, että parisuhde voi toimia.

Ajattelen, että joskus voi joutua jopa sysäämään haaveitaan syrjään, jotta parisuhde onnistuu. Monille se on varmasti kova paikka. Pystyä asettamaan parisuhde tärkeysjärjestyksessä omien unelmien edelle. Esimerkiksi rakastetussa La la land -elokuvassa niin ei käy. Sille kauniille elokuvalle olisin halunnut nähdä toisenlaisen lopun. Uskon, ettei unelmatyön pitäisi mennä parisuhteen edelle, vaikka se tekisi kipeää luopua siitä.

Meistä lähtöisin oleva pieni ihminen, meidän loppu elämämme aikainen yhteinen rakkauden ja huolenpidon kohde. Lapsi vahvistaa sitoutumista.

Aviovuodet ovat myös opettaneet, että yhdenlainen kilpailu kannattaa parisuhteessa. Kilpailu ei kannata siinä, kumpi saa päättää asioista, vaan siinä, kumpi joustaa paremmin. Kumpi antaa paremmin toiselle tilaa ja luvan toteuttaa itseään – myös niitä haaveitaan. Meille merkityksellisessä kirjassa Raamatussa sanotaan osuvasti: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)

Tsemppiä kaikille pareille tähän kilpailuun! Ja voimia ihan jokaiselle tulevaan viikkoon 😊

Instasta löydyn: @noinviikonmutsi