Raskaana tajusin, kuinka vähän vaatteita tarvitsen

Vaatekaapin ovi pitää puskea kiinni, henkarit loppuvat kesken. Vuosia kamppailin kotonani tällaisen tilanteen kanssa. Nyt se on muuttunut – ja muutos alkoi raskauden aikana. Viime kesän helteillä suuren vauvamahani vuoksi pari–kolme mekkoa vuorottelivat päälläni. Katselin silloin kaihoisasti kaappini sisältöä, mutta vain muutama mekko mahtui ja tuntui mukavalta päällä.

Samalla kun kaipasin vaihtelua pukeutumiseen, tajusin, että pärjäsin niukalla valikoimalla. Se pisti miettimään. Päätin silloin, että mahan kadottuakin voisin karsia rankemmalla kädellä kuin aikaisemmin. Olen pitkään kyllä muutaman kerran vuodessa vienyt vaatteita kirpputorille myyntiin, mutta nyt niitä saisi lähteä kassitolkulla.

Ja päätös piti. Asiaa auttoi tyttöni syntymän jälkeen se, että imetys asettaa rajoituksia edelleen vaatteiden käyttöön. Niitä vaatteita ei tule vedettyä päälle, joissa joutuu riisumaan itsensä puolialastomaksi voidakseen ruokkia vauvansa.

Kuka on se henkilö, jonka sinä voisit pyytää käymään läpi vaatekaappiasi – tai jopa koko kotiasi?

Voisikin sanoa, että olen myöhäisherännäinen konmarituksen suhteen. Siitä on jo neljä vuotta, kun maailma hurahti japanilaisen Marie Kondon järjestelymetodiin. Säästä vain ne tavarat, jotka tuottavat iloa. Konmari-villitys ei purrut itseeni – koska ehkä välttelin sitä? Kun harrastaa kirppistelyä ja nauttii vaatteiden ostamisesta, ei halua luopua shoppailusta, vaikka kaapit pursuaisivat. Toisaalta, ei välttämättä tarvitsekaan. Kunhan on valmis raivaamaan tilaa niille uusille ostoksille, jotka tuottavat iloa. Huomaan, että olen esimerkiksi turhaan säästellyt tavoitefarkkuja tai vanhoja vaatteita, jotka herättävät muistoja, tai kerännyt samankaltaisia mustia neuletakkeja, koska olen ollut laiska pyykkäämään.

Luopuminen onnistuu paremmin silloin, kun joku potkii siihen. Yksi hyvä ystäväni auttoi minua vaatekaapillani keräämään kirppiskassit täyteen. Hän on myös sitkeästi takonut päähäni konmaritusta, josta on itse ollut innoissaan. Materialismin pauloista pääseminen onkin asia, jossa tarvitsemme toisiamme. Kuka on se henkilö, jonka sinä voisit pyytää käymään läpi vaatekaappiasi – tai jopa koko kotiasi?

Yksi tulevista luottomekoistani! Tämä oli yksi lahjoistani, kun täytin pyöreät kolmekymmentä äskettäin. Keltainen virkistää 🙂

Jatkossa olen ajatellut asettaa itselleni täsmällisiä tavoitteita karsimiseen. Esimerkiksi voin päättää laittaa myyntiin tai lahjoitukseen kerralla viisi vaatetta. Olen alkanut myös laajentaa karsintaa vaatteista muihinkin tavaroihin. Haluan enemmän ja enemmän kotiini tavaroita, jotka aidosti miellyttävät silmää tai merkitsevät jotain. Mikähän olisi hyvä tavoite määrä, jonka olisin valmis karsimaan tänä vuonna?

Lapsen syntymän myötä olen myös uuden haasteen edessä: pitsit, röyhelöt, kukkamekot ja kaikenlaiset ihanuudet kutsuvat ostamaan! En kuitenkaan haluaisi siirtää vaatteiden hamstraamista itsestäni lastenvaatteisiin. Tähän asti olen kuitenkin pysynyt aisoissa melko hyvin (hyvä minä!), sillä vain muutama vaate on tullut hankittua uutena kaupasta. Lähes kaikki muut ovat lahjoja tai ostettu käytettynä. Ja kun itse ostan, olen yhä enemmän alkanut miettiä laatua sekä sitä, miten ja kuka vaatteet on valmistanut, vaikka se näkyisikin hintalapussa.

Kiitos siis kaikesta vauvamaha! Veit silloin tilaa, mutta vuoksesi on nyt enemmän tilaa.

Jos haluat seurata blogia instassa, löydyn sieltä nimellä @noinviikonmutsi.

Muoti Raha Vastuullisuus Ostokset

Vauva sai meidänkin parisuhteen sekaisin ja aloin etsiä keinoja sen järjestämiseen

”Keksitkö vielä kahdeksan syytä valittaa?” mieheni naljaili minulle tässä yhtenä päivänä. Olin ryöpsäyttänyt hänelle kerralla lukuisia asioita, jotka oli kotona hoitamatta. En kuitenkaan suostunut vielä lopettamaan, joten vastasin: ”Keksin! Miten naulakkoon on päätynyt uudestaan toi rikkinäinen toppatakki, joka piti heittää pois?” ”Käytin sitä grillatessa pihalla”, hän puolustautui. Repesimme molemmat nauramaan. Niin suomalaista – toppatakissa grillaamassa! Sanaharkka päättyi sillä kertaa siihen.

Kinaamisen kierre on alkanut parisuhteessani sen jälkeen, kun tyttömme syntyi. Meidänkin kohdalla lapsen saaminen on siis laittanut avio-onnen koetukselle. Suurin kivi kengässä taitaa olla ajankäyttö. Lapsi sotkee aikataulut parisuhteessa. Kahdenkeskiset illanvietot ovat kutistuneet noin tunniksi tyttömme nukkumaan menon jälkeen, jolloin molemmat taistelevat pilkkimistä vastaan. Oma aika taas on alettu kirjoittaa isolla O:lla, ja siitä on tullut kuin kilpailun kohde. Kumpi on vapaalla ja milloin? Kumman menot ovat tärkeämpiä? Entä milloin velvollisuudet hoidetaan, kuuluvatko ne Omaan aikaan?

Myönnän olleeni enemmän syyllinen vääntöihin tästä aiheesta, koska olen toivonut tasapuolisuutta, vaikka se ei ole ollut mahdollista. Neitimme ei huolinut tuttipulloa ensimmäiseen puoleen vuoteen, joten en uskaltanut olla hänestä erossa paria tuntia pidempään. (Tämä on syy muuten siihenkin, että treffeillä olemme olleet viimeksi synnytyssalissa :D) Kun minä olin seisova pöytä tyttöämme varten, mieheni iltamenot tuntuivat joskus epäreiluilta. Mutta miksi hänen olisi pitänyt jäädä paitsi jostain kivasta, vaikka minä en päässyt mukaan? Vai olisiko hänen pitänyt uhrautua, jotta en olisi ollut yksin kiinni vauvan hoitamisessa? No, nyt molemmat meistä saavat vauvamme vatsan täyteen eli tasapuolisuus on mahdollisempaa – mutta ei ehkä helppoa toteuttaa. Siksi luulen, että tämä kivi tulee vielä hiertämään.

Oma aika taas on alettu kirjoittaa isolla O:lla, ja siitä on tullut kuin kilpailun kohde. Kumpi on vapaalla ja milloin? Kumman menot ovat tärkeämpiä?

Haluan kuitenkin yrittää estää sen. Vinkkejä siihen löytyy esimerkiksi tänä vuonna ilmestyneestä Uraäidin selviytymisoppaasta. Koska rakastan lukemista, olen ruvennut kahlaamaan läpi erilaisia opuksia vanhemmuuteen liittyen. Uraäidin selviytymisoppaassa (vahva suositus kirjalle!) yhdeksän menestyvää naista kertoo vaativan työn ja perheen onnistuneesta yhdistämisestä.Oli mielenkiintoista lukea, miten nämä äidit ovat järjestäneet niin omaa aikaa kuin yhteistä aikaa kumppaneidensa kanssa.  Esimerkiksi yksi naisista, Anne Kuutio kertoo: ”Yritämme päästä kerran kuussa kahdestaan pois arjesta. Sekin riittää, että pääsemme vaikka kahdestaan lenkille. Yritämme mieluummin tehdä pieniä juttuja usein kuin että lataamme isoja odotuksia kerran puolessa vuodessa tapahtuvaan parisuhdeviikonloppuun.” Pieniä juttuja useasti mieluummin kuin isoja juttuja mutta vain vähän. Tähän vinkkiin haluan ainakin tarttua.

Kuutio kertoo myös, että heillä yhteinen aika on merkattu kalenteriin. Tätäkin voisi kokeilla! Olen muutenkin elämässä huomannut, että kiireellinen tärkeä polkee alleen usein kiireettömän tärkeän, jos sille ei ole raivannut kalenterista tilaa.

Omaan aikaan liittyen ajattelimme testata mieheni kanssa vaikka joinakin viikonloppuina Henna Saloniuksen käyttämää 3 kertaa 4 tuntia -mallia. Siinä päivä jaetaan kolmeen neljän tunnin pätkään. Toinen puoliso vahtii lapsia neljä tuntia, ja sillä välin toinen tekee, mitä haluaa. Sitten vaihdetaan. Ja viimeinen neljä tuntia ollaan yhdessä koko perhe. ”Pohjimmiltaan kyse on siitä, että molemmat tunnistavat, että tämä elämäntilanne on rankka molemmille, eikä linnoittauduta asemiin, että mulla on rankempaa kuin sulla.” Niinpä! Parisuhde ei missään asiassa ole kilpailua toista vastaan, se on pelaamista yhdessä.

Lapsi mullistaa parisuhteen. Ymmärrän jo muutaman kuukauden jälkeen niitä pareja, jotka ajautuvat lapsen tulon jälkeen kriisiin, vaikka meille ei olekaan käynyt niin. Samalla täytyy sanoa – ja lihavoituna –  että lapsi mullistaa parisuhteen myös hyvällä tavalla! Sillä mikä yhdistäisi paremmin kuin oma lapsi? Hän on yhteinen ylpeyden aihe ja rakkauden kohde. Ja puolet siitä mussukasta on lähtöisin omasta puolisosta.

Ne hetket ovat ihania, kun voi yhdessä leperrellä vauvalle, leikkiä hänen kanssaan ja naureskella vauvan tekemisille. Tai kun toinen vanhemmista on poissa, voi lähetellä ylisöpöjä kuvia vauvasta ja piristää puolison päivää.

Kahdenkeskistä aikaa osaa myös arvostaa nyt uudella tavalla. Ei se ole ennenkään ollut itsestäänselvyys, mutta nyt kun mahdollisuuksia olla kaksin on vähän, niitä mahdollisuuksia odottaa ja ne tuntuvat merkityksellisimmiltä. Tälläkin hetkellä laatikossa odottaa lahjakortti ravintolaan – se on odottanut jo yli puoli vuotta. Olisikohan siis pian paikka treffi-illalle?

Jos muuten herää ajatuksia ajankäytöstä lapsiperheessä (tai parisuhteessa, vaikka ei olisikaan lapsia), mielellään luen niitä, eli saa laittaa kommenttia. Tuleeko mieleen muita vinkkejä kuin ne, joista kirjoitin? Tai miltä ne kuulostavat? Toimisivatko teillä?

Löydyn myös instagramista nimellä @noinviikonmutsi.

Suhteet Parisuhde Lapset Tasa-arvo