Toivoin, ettei se aika tulisi, kun täytyy hankkia lapsia

Facebook täyttyy vauvakuvista, ja tuttavapiirissä kuulee tiuhaan tahtiin raskausuutisia. Tajuan, että me olemme aikuistuneet. On tullut aika, jota kuitenkin haluaisin vielä siirtää. Aika, jolloin asetutaan aloilleen ja perustetaan perhe.

Miksi toivon tällaista? Olen aina haaveillut omista lapsista, mutta en pikkulapsista. Eli olen siis halunnut kokea äitiyden ja oman lapsen ihmeen, mutta lasten hoitaminen ja elämä taaperoiden kanssa ei ole houkutellut. Pitkään lasten ajatteleminen nosti mieleeni ensimmäisenä kuvan bussissa kiljuvasta ipanasta tai oksennuksesta päälläni. Tai ajatuksen ikuisesta univelasta ja lyhyeen loppuvista illanvietoista, kun lapsia pitää lähteä nukuttamaan. Lapset vievät ajan, vapauden, puhtauden ja tärykalvot. Ikävät mielikuvat jyräsivät alleen kuvat suloisista tuhisevista vauvoista ja pienistä pojista tai tytöistä kolmipyöräisten kanssa.

Kun kolmekymppiä sitten alkoi pikku hiljaa kolkutella – ensi viikolla pyöreät ovat taulussa! – ymmärsin, että perheen perustaminen on ajankohtaista. Mutta tunteet laahasivat perässä. Halusinko sitä? Ja voisimmeko alkaa mieheni kanssa toivoa lasta, vaikka en olisi saanut varmuutta tunteistani?

Tiesin kyllä sen, että lapsia hankitaan nykyään eri-ikäisinä ja että niitä ei tarvitse hankkia siksi, että muutkin niin tekevät. Tiesin senkin, että oikeastaan hankkia-sana pitäisi korvata sanalla saada. Uskon kuitenkin, että ympäristön paine – tai sitä voisi kutsua myös rohkaisuksi – vaikuttaa päätökseen monen parin kohdalla. Ei haluta pudota junasta.

Mihin päädyin? Heittäydyin uuteen seikkailuun epävarmana siitä, tulisiko siitä hyvä seikkailu. Vauvakuume myös yllättäen alkoi nousta. Sitä varmasti nosti se, että sain tutustua kavereiden saamiin lapsiin, nähdä läheltä lapsiarjen valoisiakin puolia ja hetkiä. Netissä vallitsee liikaa valituksen kulttuuri: vanhempien purkaukset palstoilla ja somessa olivat välittäneet kieroutunutta kuvaa vanhemmuudesta.

Sain myös oppia lähestymään lapsia – minä, joka pystyi laskemaan yhden käden sormilla kerrat, kun olin pitänyt vauvaa sylissä tai hoitanut lasta. Sellaiset ajatukset, että en luonteeltani sovi äidiksi, alkoivat lieventyä.

Nyt seikkailu on jo siinä vaiheessa, että tyttömme nukkuu parhaillaan viereisessä huoneessa pinnasängyssä ja täyttää pian kahdeksan kuukautta. Edes hänen kiukkupäivinään en ole ajatellut, että haluaisin palata entiseen. Kaipaan asioita entisestä elämästäni, mutta enemmän rakastan lastani ja seurata hänen kasvamistaan ja kehittymistään, joka hämmästyttää joka päivä. Vauvani on lumonnut minut!

Oma lapsi on myös se oma lapsi. Muille ei pysty selittämään, miksi sen oman pulautus on helpompi putsata tai itkukohtausta kuunnella, mutta onpahan vain.

Miksi halusin kertoa näistä ajatuksistani, joita minulla oli ennen vanhemmuutta? Koska osaltaan niiden vuoksi uskon, että vanhemmaksi voi ryhtyä ja kannattaa ryhtyä olematta lapsirakas ihminen, olematta varma haluaako ja osaako olla vanhempi, tai onko hetki lasten saamiseen oikea. Voi olla, että koskaan ei tule ”oikeaa” hetkeä ja siksi voi jäädä väliin jotain, mikä olisi tehnyt onnelliseksi myöhemmin. Lapsia voi toivoa vaikka sen takia, että saisi auttaa heitä läksyissä ja harrastaa yhdessä, jutella syvällisiä teinin kanssa tai että mummona ei tarvitsisi olla niin yksinäinen. Itse unelmoin äitinä monista asioista taaperovaiheen ohi, ja kannustan muitakin tekemään niin, jos ajatus pienten lasten perässä juoksemisesta ahdistaa. Lapsuus ja vanhemmuus on paljon pidempi aika kuin ne muutamat ensimmäiset ruuhkaisimmat ja sitovimmat vuodet.

Blogillani on muuten ig-tili nimellä @noinviikonmutsi. Aurinkoista alkavaa viikkoa!

Perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus Syvällistä

Ensimmäinen äitienpäivä, ensimmäinen blogikirjoitus!

Ihanaa äitienpäivää! Mulle tää äitienpäivä on erityinen, koska ensimmäistä kertaa oon itse äiti. Mun elämäni on mullistanut tällä hetkellä seitsemän kuukautinen prinsessa.

Tämän päivän kunniaksi perustan oman blogini ja liityn satojen ja tuhansien bloggaaja-äitien kirjavaan joukkoon. Tästä alkaa Noin viikon mutsi -blogin tarina.

Blogissa on luvassa noin kerran viikossa henkilökohtaisia vauvauutisia, vuodatusta ja ajatuksia liittyen äitiyteen, elämään lapsen kanssa ja parisuhteeseen. Annan luvan itselleni myös välillä eksyä muihin aiheisiin. Aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Miksi teen tämän? Koska näin unta tästä. Unessa aloitin blogin, ja aamulla ajatus jäi kummittelemaan mieleen. Mietin, että tästä unestahan voisi tehdä totta. Kirjoittaminen on yksi intohimoistani ja myös mulle luonteva tapa purkaa päätä arjessa, joka tuntuu välillä ajelulta vuoristoradassa. 🙂

Blogilla oli melkein nimikin, kun olin vielä höyhensaarilla. Noin viikon… mitä? En muistanut herättyä loppua, mutta tuttua tv-ohjelmaa se kuitenkin mukaili. Kun kerroin unesta ja nimestä miehelleni, hän heitti: mutsi! Ja siinä se sitten oli. Sopivan rento tapa kuvata blogia, jonka en halua olevan liian vakava, mutta ehdottomasti aito.

Kuka tätä blogia sitten kirjoittaa? Olen tässä kuussa – apua! – kolmekymmentä vuotta täyttävä, yhden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Ehdimme olla yhdessä 13 vuotta ennen kuin tyttömme syntyi. Taipaleemme alkoi lukioaikaisena romanssina. Sitoutuminen saisi tulla uudestaan muotiin, jos meiltä kysytään.

Äitiyslomalle jäin inspiroivasta toimittajan työstä, ja siksi myös kirjoittamista on jo vähän ikävä. Vapaa-ajalla (ai niin, mitä se on??) penkkiurheilen ja vähän oikeastikin urheilen eli tykkään käydä juoksemassa. Mm. matkustelu, paksut romaanit, kirppistely, bändeily ja musiikki ylipäätään, valokuvaaminen ja nuorekkaasti toteutetut messut myös innostavat. Paikallani en pysy pitkään, vaikka nykyään kodin hiljaisuutta yllättävän usein kaipaakin.

Tässä ensimmäisessä postauksessani haluan koota yhteen ajatuksia siitä, mitä äitiys on itselleni ollut tähän asti ja mitä varmasti tiedän sen olevan myös tulevaisuudessa. Laitoin huvikseni itseni tiivistämään valtavan paketin kolmeen asiaan.

1.Naurua vedet silmissä

Tyttö vääntää varpaat suuhunsa, maistelee ja nyrpistää naamaansa. Hän istuu syöttötuolissa ja päristelee puurolusikallisten välissä. Äitiys on lukemattomia tällaisia pieniä hetkiä, jotka saavat nauramaan. Vauvat osaavat olla hulvattoman hauskoja. Väsyneen päivän piristää, kun yhtäkkiä lattialta kuuluu blää-blää-blää.

Vanhemmuuden kohdalla puhutaan mielestäni liiankin usein siitä, miten raskasta ja vaikeaa se välillä on. Siksi haluankin nyt nostaa nauramisen ensimmäiseksi asiaksi äitiydessä. Ilo ei saa jäädä valittamisen jalkoihin. Lähes aina, kun päivän päätteeksi sulkee silmänsä, on viimeisenä mielen päällä ilo ja kiitollisuus siitä omasta pienestä. Äitiys on tuonut valtavasti uudenlaista hauskuutta ja huumoria elämään. Odotan jo, mitä neiti seuraavaksi keksii ja saa taas vedet silmiini.

2. Kärsivällisyyskoulua

Karjahdus korvan juuressa. Vaipanvaihto, kun pitäisi olla jo bussipysäkillä. Selkä kaarella itkemistä unta vastaan taistellessa. Lapsella ei lopu keinot saada pinnaani kireälle! Olenkin vitsaillut miehelleni, että tarvitsisin samoin kuin lapset tarran sellaisen päivän jälkeen, kun en ole kertaakaan kimpaantunut. Tarrakokoelmani ei olisi kehuttava, jos olisin kerännyt tarroja tytön syntymästä asti.

Kärsivällisyys ei ole ikinä ollut hyveeni, mutta nyt jos koskaan sitä on pakko opetella. Tavallaan se jopa tuntuu hyvältä, että viimein on riittävän painava syy haastaa itseään tässä asiassa, kehittyä ihmisenä. En viihdy itseni kanssa, kun olen vähän väliä kuin persuksiin ammuttu karhu eivätkä viihdy varmasti muutkaan ympärilläni. Ihminen on kuitenkin hidas ja kankea muuttumaan. Siksi tuskin valmistun vielä hetkeen kärsivällisyyskoulusta.

3. Epävarmuutta

Muistan, kun menimme mieheni kanssa vaunuostoksille vielä odottaessamme tyttöämme. Myyjä kyseli, että millaisia ominaisuuksia vaunuilta toivomme. Molemmilla meni sormi suuhun. Meillä ei ollut hajuakaan. Kummallakaan ei ollut kokemusta vauvan kanssa käytettävistä tarvikkeista eikä oikeastaan lastenhoidostakaan.

Kun tyttömme tuli taloon, olimme epävarmoja vanhempia. Kokemus on näinä ensimmäisinä kuukausina opettanut paljon, samoin kuin hyvät tukiverkostot, mutta epävarmuus tulee olemaan pysyvä seuralainen. Uskon, että konkareillekin vanhemmuus on yhä opettelua. Äitini totesikin hiljattain, että hänelle se on sitä jopa kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Läpi vanhemmuuden joutuu kestämään tunnetta, että ei aina osaa, tiedä eikä ymmärrä.

Epävarma ei ole myöskään vain itsestään. Epävarma on myös lapsen tulevaisuudesta. Ensimmäisinä viikkoina tuijotin nukkuvaa vastasyntynyttäni ja pelkäsin, että se lakkaa hengittämästä. Mietin, että mitä jos sille tapahtuu jotain pahaa. Entä miten voisin kaikki tulevat vuodet suojella hänet kaikelta maailman pahalta? En voikaan. On siedettävä epävarmuutta ja valmistauduttava siihen, että huolta oman lapsen hyvinvoinnista kantaa aina sydämessään. Mitä enemmän tyttöäni rakastan, sitä enemmän myös murehdin. Rakkauteni lisääntyy päivä päivältä – ja samalla päivä päivältä on päästettävä enemmän irti.

Nämä olivat kolme oivallustani. Mitkä ovat omasi, jos olet myös äiti?

Palataan noin viikon kuluttua.

Perhe Oma elämä Vanhemmuus Syvällistä