Meillä asuu onnellinen vauva

Kun on viikon sisään kuullut yli kymmenestä suusta, että onpas teidän vauva hyväntuulinen, pysähtyy sitä oikeen miettimään. Niinpä, niin se meidän vauva kyl on. Helposti omas mielessä ne kiukut ja turhat kitinät meinaa syrjäyttää sen tosiasian, et meillä on ihan tosi ilonen tyttö. Ja miten hyvä mieli tuleekaan, kun muutki näkee sen ja sanoo myös ääneen. Todennäkösestihän suuri osa Vilhelmiinan ilosuudesta on ihan hänen luonteenpiirrettä, mut haluun ajatella, et mekin ollaan Jessen kaa vanhempina tehty jotain oikein tän asian suhteen. Et ollaan onnistuttu tekemään meidän vauva onnelliseks.

Mulla on aina ollu ajatus, et läheisyyttä ei lapsi voi saada ikinä liikaa. Vilhelmiina on koko pienen elämänsä viihtynyt suurimman osan ajasta sylissä. Joiltain, varsinki vanhemmilta ihmisiltä ollaan saatu kuulla, et neitii pitäis pitää lattialla enemmän. Kolmeviikkosena hän nukku mun sylissä ja sain kommentin, että noni nyt sä oot sit jo opettanut sen tohon. Joo, niin oon! Ja nyt, 10 kuukautta myöhemmi, oon edelleen tyytyväinen siihen. Mä koen et hän on sadoista, ehkä tuhansista haleista, pusuista ja sylipäikkäreistä saanut tankattuu itteensä rakkautta yllin kyllin. Onnelliseks kasvaa rakkaudesta.

Vaikka meillä ollaan sylitelty ja sylitellään edelleen kovasti, oon pyrkiny antamaan Vilhelmiinalle myös tilaa opetella keinoja selvitä itse ongelmatilanteistaan. Tokikaan en turhaan tyttöö huudata, varsinkaan jos nään ja kuulen et hänellä oikeesti on hätä. Mut esimerkkinä, muutaman kuukauden iässä lakkasin nostelemasta tippuvaa tuttia jatkuvasti ja melko nopsaan hän sit hokaskin, et miten sen saa ite laitettuu takas suuhun. Ken tietää oisko neiti oppinu kyseisen taidon jo aiemmin, jos äiti ois antanu useemman mahdollisuuden yrittää. Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen sanoin vauvan tarpeet pitää tyydyttää, muttei ylityydyttää.

Turvallisuuden tunne niin aikuisella kuin vauvallaki on ihan taatusti yks iso avain onnellisuuteen. Lapsen perusluottamus syntyy vauvaiässä ja sen edesauttamiseen riittää, et on läsnä ja rauhallisesti vierellä. Täs uskon vilpittömästi meidän onnistuneen. Mun käsitys onnellisesta lapsesta ja vauvasta on iloisuus, touhukkuus ja positiivinen yleisvire. Kun vauva suhtautuu luottavaisesti uusiin asioihin ja ihmisiin, persoonansa mukaan tietty, ollaan aika hyväl polulla. Mun ajatukset pohjautuu paljolti meidän melko rohkeeseen neitiin, ujous ei tietenkään oo este onnellisuudelle.

Vanhemmuus on asia mis ei ikinä oo valmis. Epäonnistumisista opitaan ja ens kerral tiedetään jo enemmän. Onnistumisen tunteet on ehdottomasti yksii vahemmuuden huippuhetkii ja oman lapsen ilo ehkä parasta mitä tiiän. Toki meidänki mimmin maailma murskaantuu, kun kielletää koskemast sähköjohtoihi tai puetaan just sillon, ku se ei sit yhtää huvittais. Mut siitä huolimatta ja ehkä just sen takia tiedän, et meillä asuu onnellinen vauva.

<3: Noora

Perhe Ystävät ja perhe Lapset Vanhemmuus

Oonko mä aito somessa?

Tää aihe on ollu paljon pinnalla viime viikkoina, ainakin monien mun seuraamien henkilöiden osalta. Nimittäin aitous somessa. Jotkut on saanut kommentteja omaan aitouteen tai epäaitouteensa liittyen. Suuri osa mun silmiin pistäneistä kommenteista onneks positiivises sävyssä, mut osa myös negatiivisii ja arvostelevia. Eräälle äidille oli huomautettu, et hänen elämä taitaa olla aika täydellistä ja toiselta tiedusteltu, et onkoha hänen elämäs muuta sisältöö ku miesten perää itkeskely. Yhdelle oltiin sanottu, että hän ei anna itestään aitoo kuvaa, kun jakaa kodista vaan kiiltokuva-kuvii. Tällasii ja varmasti viel tuhannesti pahempii kommentteja satelee täysin tuntemattomilta ihmisiltä ja se on mun mielest ihan uskomatonta. Halusin lukee lisää aiheesta ja googlaillessa löysin paljon otsikoita tyylillä ”Sosiaalisessa mediassa on vaikeaa olla aito” tai ”Somessa kukaan ei ole aito”. Ymmärrän pointin, mut onks se muka oikeesti näin?

Mun mielestä tässä aihees on paljolti kyse siitä, minkä kukakin mieltää aidoks. Seuraavat määritelmät eli mun ajatukset saattaa siis hyvinki erota monen muun ajatusmaailmasta. Jokanen sosiaalisen median käyttäjä varmasti omalt osaltaan miettii, et  millasen kuvan haluu itestään antaa ja mitä kaikkee tykkää elämästään jakaa. Seuraan monia, jotka haluu rajottaa esimerkiks oman lapsen yksityisyyttä olemalla näyttämättä lapsen kasvoja kuvissa. Jotkut ei näytä juurikaan ees omia kasvoja. Joku taas saattaa jakaa videon, jossa sekä äiti että lapsi itkee kun on niin huono päivä. Monet tyypit, jotka jakaa koko tunnekaartinsa ja ripsarit pitkin poskii valuvia itkukuvia someen, saa kommentteja siitä kuinka ihanan aitoja ovat. Editoimattomat kuvat ja ongelmista puhumine tuntuu olevan lähes synonyymi sanoille aito sosiaalisen median tili. Mut onks se muka sitä ainoota oikeeta aitoutta? Ei, ei se oo.

Mulle aitous ei tarkota sitä, et pitää olla ihan takki auki ja kertoo kaikki synkimmätki hetkensä instastoryssa. Siis ei todellakaan. Mä kokisin iteltäni epäaitona esimerkiks sen, jos kommentoisin mielestäni aivan turhaan kuvaan että vau ihana. Tai sen, jos väittäsin et meillä ei ikinä oo kotona sotkua. Tai jos sanosin, et oon aina vaan positiivinen ja hyvän tuulinen. En oo, kukaan ei oo. Mun mielestä epäaitoa on valehtelu ja se on kyl somessa super helppoa. Mistä kukaan, sun ystävii ja perhettä lukuunottamatta, oikeesti tietää mikä sun siellä puhuma on faktaa ja mikä ei? Tästä johtuen kyl ymmärrän sen ajatuksen, et somessa on helppo olla epäaito, mut en sitä päinvastasta otsikoiden mukaista ”Somessa on vaikeaa olla aito”-ajatusta. 

Valehtelu on epäaitoo, mut asioiden kertomatta jättäminen somessa on jokasen oikeus. Sallaoona -blogin Salla jutteli tästä aiheesta instastoorissaan just lähipäivinä ja hän sano mun mielest hyvin, että jokasen seuraajan vastuulla on ymmärtää, et myös niiden kauniit ig-feedit omaavien ihmisten elämä ei aina oo täydellistä. Jokasen vastuulla on myös ite valita mitä tilejä seuraa. Jos joku tili ei anna sulle sitä mitä sä sieltä somesta haet, älä seuraa sitä.

Mä jaan pääsääntösesti instagramissa kuvii ja juttuja, jotka luo mulle hyvää mieltä. Mä en jaa kuvia räkää valuvasta vauvasta, saati omasta nuhasesta naamasta. En jaa kuvii sohvasta täynnä sipsinmuruja ja likasii vaatteita. En kerro, et meil on tiskikone ollu tyhjentämättä monta päivää ja uudet tiskit jo odottelee tiskipöydällä. En myöskää avaudu mun henkilökohtasista asioista, parisuhteesta, perheasioista. Jätän melkosen määrän asioita mun elämästä somen ulkopuolelle tietosesti ja tarkotuksella. Tähän ei todellakaan oo syynä halu esittää, et meidän elämä ois täydellistä. Sosiaalinen media on mulle paikka mis mä inspiroidun, haen sieltä hyvää mieltä ja keskustelen mielenkiintosten ihmisten kaa. Haluun pitää esimerkiks instagram-feedini siistinä ja kauniina, sellasena mitä on kiva katsoo. Tykkään kuunnella ja lukea somessa hyvii, positiivisii juttuja ja koen niiden jakamisen myös omana juttuna. On hienoo ja tärkeetä, et myös niitä negatiivisii tunteita jaetaan, mut jokasen ei tarvi sitä tehdä. Vaikket jakais yhtäkään sun syvällistä ajatusta, äitiyden synkkää hetkee tai pyykkivuoren kuvaa, voit olla aito. Koen itsekki olevani.

Mitä mielt sä oot? Millanen sun mielestä on aito ihminen somessa?

<3: Noora

Puheenaiheet Mieli Ajattelin tänään Syvällistä