Ei niin ilkeä äitipuoli

DSC_0681.JPG

DSC_0048.JPG

Äitipuoli, tuo kaikkien sanahirviöiden kuningatar. Äitipuoli sanan kuullessaan mieleen tulee lähinnä kaikki lasten elokuvien hirviöäitipuolet. Siis kuka on oikeasti keksinyt tämän idean, että tehdään äitipuolesta kaikkiin elokuviin se pelottava ja ilkeä tyyppi? Näin äitipuolena voin sanoa, että ei hei kauheen kiva. Miettikää nyt; Tuhkimon äitipuoli teki siitä siivousorjan ja lukitsi sen ullakolle, Lumikin äitipuoli yritti tappaa (siis tappaa!!) sen ja Hannun ja Kertun äitipuoli eksytti ja jätti lapset keskelle metsää! Siis ihan oikeesti. Siinä on kiva sitten uusperheessä elävien naisten selittää lapselle, että mä olen sun äitipuoli. Tämän jälkeen isä hyssyttää itkevää lasta, että ei sellanen äitipuoli kuin tuhkimossa. Ei, se ei aijo myöskään hävittää sua metsään. Okei tää nyt oli kärjistetty esimerkki, mutta ymmärsit varmasti pointin.

Musta on hurjaa, etten mä ole yhdestäkään lasten elokuvasta kuullut, missä äitipuoli olisi ollut hyvä tyyppi. Korjaa toki, jos oon väärässä. Uusperheet on kuitenkin nykypäivänä todella yleisiä, niin ois sillä lailla ihan kiva, ettei lapsen ennakkoajatus äitipuolesta ole joku pelottava metsään hylkäävä murhaaja. Siitä on hirmu kiva rueta luottamussuhdetta rakentamaan lapseen. Joo meni taas vähän yli, mutta tää asia menee mulla hieman tunteisiin. Pahoittelen. 

Vielä kummallisempaa musta on se, että tämä negatiivinen suhtautuminen näkyy myös aikuisissa. Ennen mun raskautta leikkipuistossa keskustelut äitien kanssa tyssäsi usein siihen, kun mainitsin, etten ole poikien äiti. Yhtäkkiä mä tipuin jostain äitien pyhästä kuplasta ja yhteisöstä pois, mä olinkin vain äitipuoli. Mun kanssa ei voinutkaan enää keskustella niistä samoista asioista, mistä sitä ennen oltiin hyvässä hengessä keskusteltu. Ja kyllä, ymmärrän, että jollain voi olla myös huonoja kokemuksia äitipuoli-ihmisestä, mikä aiheuttaa tietyn ennakkoasenteen.

Kuitenkin varmasti monella on myös huonoja kokemuksia äiti-ihmisestä ja harva silti ajattelee, että kaikki äidit ovat hirviöihmisiä. Miksi näin siis äitipuolen kohdalla? Voin nimittäin syvällä kokemuksen rintaäänellä ja monen äitipuolen kanssa keskustelleena sanoa, että suurin osa äitipuolista haluaa oikeasti lapsen parasta ja välittää miehensä lapsesta/lapsista aidosti. Jokaiseen ihmisryhmään mahtuu niitä mätiä omenoita, mutta se on kuitenkin todella pieni prosenttiosa siitä ryhmästä. Tämä pätee yhtälailla myös äitipuoliin. 

DSC_0100.JPG

DSC_0134.JPG

Mulle oli itsestäänselvää, kun mun ja mikon suhde vakavoitui, että hän on myös kahden lapsen isä ja pojat tulevat samassa paketissa. Mulle oli myös selvää se, että heillä on jo äiti. Mä en halunnut millään tavalla astua poikien äidin varpaille ja halusin kunnioittaa häntä äitinä. Tämä oli mulle tärkeä asia, jonka halusin myös lasten äidille viestittää. Koen, että me olemme näistä asioista olleetkin samoilla linjoilla, mikä on todella positiivinen asia.

Alussa kuitenkin aikuisten kesken erimielisyyksiä syntyi, mikä on uusperhessä enemmän kuin yleistä. Se on tilanteena kaikille niin uusi ja jokainen etsii omaa paikkaansa, mikä aiheuttaa väkisinkin kärhämää. Sitä tuli toimittua puolin ja toisin todella hölmöillä tavoilla ja monta asiaa oltaisiin voitu hoitaa paljon fiksummin.

Myöhemmin poikien äidin kanssa ollaan yhdessä pudisteltu päätä ja naurettukin jopa niille alun erimielisyyksille. Onneksi näin. Hienoa on myös ollut se, kuinka aina on osattu pyytää ja antaa anteeksi. Nykyään meillä on poikien äidin kanssa hyvät välit ja juttelemme välillä myös muista kuin poikiiin liittyvistä elämän asioista yhdessä. Mielestäni uusperheen toimivuuden kannalta tärkeää on aikuisten välinen kunnioitus, ymmärrys ja se, että osaa asettua myös sinne toisen kenkiin. 

Meidän voimavara on myös se, että olemme kaikki halunneet aina ajatella lasten parasta. Myös silloin alkuaikoina, kun erimielisyyksiä meidän aikuisten välillä oli, niin tätä ei näytetty lapsille ja lasten asiat hoidettiin hyvässä hengessä. Tämä on tärkeimpiä asioita, mitä uusperheeseen tulee. Vaikka kuinka aikuisten välisiä ärsytyksiä olisikin, niin se ei voi vaikuttaa lapsiin ja lasten asioiden hoitoon. Minusta on hienoa, että olemme pystyneet hoitamaan aikuisten väliset asiat erikseen ja pitämään lapset erossa niistä.

Uusperheessä on tärkeää muistaa, että oikeasti, vaikkei aina siltä tuntuisikaan, kaikki ollaan samalla puolella. Kaikille tärkeintä on lapset ja heidän hyvinvointinsa. Tämän kun muistaa myös niinä ärsytyksen hetkinä, pääsee jo pitkälle. 

IMG_20170225_115344.jpg

Mä olen siitä onnekas, että pojat ottivat mut alusta asti tosi hyvin vastaan. Tämäkään kun ei ole itsestäänselvyys. Jotkut lapset vaativat enemmän aikaa uuden ihmisen hyväksymiseen, kun toiset. Tästä ei kannata ottaa paineita, vaan tärkeintä on edetä lapsen ehdoilla, hänen tahtiinsa. Muistan edelleen kuinka hulluna jännitin, kun näin pojat ensimmäisen kerran. Mietin hirveästi, että mitäköhän ne musta ajattelee. Googletin jopa vinkkejä miehen lasten tapaamisesta. En muuten suosittele sitä. Todella paskoja vinkkejä. Sieltä löytyi esimerkiksi neuvoja, kuinka lapsille kannattaa viedä herkkuja tai leluja. Siis mitä? Tässä vinkki, älä tee näin. Sä haluat, että sun miehen lapset tykkäävät susta ihan sen takia, että oot niiden mielestä kiva ihminen. Et sen takia, että sulta saa leluja ja karkkia. Kukakohan älykääpiö tonkin neuvon on keksinyt? 

Lahjonnalla ei pääse lasten kanssa yhtään mihinkään ja lapset ihan todella näkee sellaisen läpi. Mulle oli todella tärkeää, että olen aidosti oma itseni, jotta pojat oppivat oikeasti tuntemaan minut ja näin ollen myös pikku hiljaa luottamaan minuun. Toki toivoin myös kovasti, että ne ei inhoa mua. Ihminen kun olen. Ei ne onneksi inhonneet. Uskon, että pojatkin näkivät sen, että olin vilpittömästi oma itseni ja aidosti halusin heihin tutustua. Näin ollen heidän oli helppo lähestyä mua ja meidän suhde pääsi syvenemään. Me myös teimme ja teemme yhä paljon asioita koko perhe yhdessä, mikä edesauttoi asiaa varmasti myös.

Halusin poikien tutustuvat muhun omaan tahtiinsa ja meidän välisen luottamuksen kehittyvän pikkuhiljaa, poikien ehdoilla. Ja ai että ne hetket on olleet niin uskomattomia, kun pojat on osoittaneet sen, että musta on tullut heille tärkeä, ja että he luottavat muhun. Ne hetket, kun olen kelvannut lohduttajaksi pipin sattuessa. Tai kun he ovat mönkineet aamulla unisina mun kainaloon. Niin ja myös ne hetket, kun he ovat kiukutelleet mulle.

Lapsen kiukuttelu on oikeastaan suurin luottamuksen osoitus, minkä häneltä voit saada. Jos lapsi ei luota aikuiseen ja koe aikuista turvalliseksi, niin silloin lapsi ei hänelle myöskään kiukuttele. Olen siis ilolla ottanut vastaan myös kiukuttelut. Silloin tietää tehneensä asioita oikein, kun lapset  näyttävät sen, että he välittävät. Ja se on tärkeintä, kun se näkyy lapsista. 

IMG_20170325_134836.jpg

Toki matkan varrelle on myös mahtunut toisenlaisia tilanteita, epävarmuutta ja riittämättömyydenkin tunteita. Mikon kanssa muuttaessamme yhteen päätimme, että olen samalla lailla aikuinen meidän perheessä kuin hänkin. Asetan säännöt ja rajat pojille Mikon ja poikien äidin kanssa yhdessä ja komennan jos tarve vaatii.

Alussa vanhempi pojista ei oikein tykännyt, kun häntä komensin ja muutaman kerran kuulin, kuinka minun täytyy muuttaa pois, eikä hän halua minun olevan siellä. Rehellisesti voin kertoa, että kyllähän se harmitti ja muistan miettineeni, että o – ou, mitähän tästäkin tulee. Tärkeintä oli kuitenkin antaa lapselle lupa käsitellä näitä tunteita ja näyttää hänelle sen olevan ihan ok. Tästä muutamien kuukausien kuluttua samainen poika tokaisi isälleen ruokapöydässä: ”Isi kuule, sä et enää yksin täällä määrääkään. Tarukin määrää” ja isänsä nauraessa lisäsi vielä: ”ja se on musta kyllä kiva juttu”. Arvaa vaan miten mun sydän suli. 

Yhden kerran toinen pojista sai aivan käsittämättömän kiukkukohtauksen prismassa. Tiedättekö sellaisen, että hänen jalkansa lakkasivat toimimasta ja hän makasi pitkin pituuttaan kaupan lattialla huutaen niin, että vähintään koko kaupunki kuuli, ettei hän saanut suklaapatukkaa. Meidän perheen sääntöihin kuuluu, että jos näin käyttäytyy niin silloin kaupasta lähdetään ulos odottamaan. Mikko oli laittamassa ostoksia kassalle, joten minä koppasin pojan syliini ja lähdin kantamaan häntä ulos. Hän huusi täyttä kurkkua naama punaisena, että hänellä on äitiä ikävä. Hän haluaa äidin luo. Ihmiset katsoi todella pitkään ja mä olisin voinut vajota maan rakoon. Oikeasti pelkäsin, että kohta vartija tulee ja syytää mua lapsen kidnappauksesta. Ei mikään kauheen kiva fiilis. Näin jälkikäteen jo huvittaa tuo tilanne. Ja siitäkin selvittiin, halattiin ja sovittiin. 

DSC_0204.JPG

Tärkeintä äitipuoleudessa ja äitiydessä yhtälailla on muistaa, että se mitä teet riittää. Meillä kaikilla on välillä sellainen olo, että mistään ei tule mitään ja kaikki leviää käsiin. On ihan ok tuntea näin. Vaikka lapset on käsittämättömän rakkaita, niin ei ne meitä aina kauhean helpolla päästä.

Muistathan sinä ihanainen äitipuoli tai äiti olla itsellesi armollinen. Sinä teet parhaasi ja se riittää. Oikeasti. Koskaan sinussa ei mikään ole pielessä, et koskaan ole huono tai epäonnistunut. Älä soimaa tai syytä itseäsi, vaikka kaikki ei aina onnistuisikaan. Lasten kanssa kaikki nyt ei vaan aina mene ihan putkeen. Se mitä sillä hetkellä teet, on parasta, mihin siinä hetkessä pystyt. Se riittää aina. Sinun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta, ei enemmän eikä vähemmän. Sinä olet riittävä juuri omana itsenäsi. Ja lapset ihan totta rakastavat sua juuri sellaisena myös, vaikka ne sanoisikin sun olevan ihan tyhmäkökköääliö. Silti. Ne rakastaa sua aina. Ihan just sellaisena kuin olet. 

Musta on huikeeta, että yhden ihanan ihmisen sijaan mä sain mun elämään kerralla kolme ihanaa. Pojat on opettanut mulle hurjasti asioita ja oon todennököisesti saanut myös muutaman harmaan hiuksenkin niiden takia. Mä olen uskomattoman onnellinen, että saan olla osa heidän elämää, seurata kuinka he kasvavat ja oppivat uusia asioita.

Meidän suhde on lähentynyt koko ajan enemmän ja yksi mun elämän tärkeimpiä hetkiä oli vähän yli vuosi sitten, kun pojat rupesivat kyselemään, että onko heillä kaksi äitiä. Tämä ajatus oli lähtenyt siitä, että heidän mielestään äiti ja minä teemme samoja asioita ja molemmat huolehditaan heistä. Lapsen logiigalla ihan loogisesti ajateltu.

Kuten aikasemmin sanoin, mulle on aina ollut tärkeää, etten astu poikien äidin varpaille missään asioissa ja tämä oli yksi sellainen tilanne. Selitimme siis Mikon kanssa, että meillä kaikilla on se oma äiti jonka vatsassa olemme olleet. Kerroimme, että minä olen isin naisystävä ja huolehtiva, välittävä aikuinen heille heidän vanhempiensa lisäksi. Mainitsimme myös, että kun me kaikki asumme samassa kodissa, eli olemme yhdessä perhe, niin olen silloin heidän äitipuolensa. Pojat tuomitsivat kyseisen sanan heti ja ilmoittivat, etteivät tykkää siitä. (Ylläri, kiitti vaan lastenelokuvien tekijät). 

DSC_0612.JPG

Tästä meni aikaa eteenpäin ja yhtenä aamuna katsoimme muumeja, kun toinen pojista pomppasi ylös ja hihkaisi innoissaan ”nyt minä tiedän, sinä olet mamma! Sinä olet meidän muumimamma!” ja tähän toinen pojista yhtyi: ”joo, mamma, mamma, mamma”. Mua itketti ja nauratti samaan aikaan. Tää on yksi mun elämäni kauneimpia ja merkityksellisimpiä hetkiä. Se oli poikien tapa osoittaa, että mä olen heille tärkeä ja osa perhettä. He halusivat sen tuoda tällä nimellä ilmi.

Tän tilanteen jälkeen soitin vielä lasten äidille, että pojat haluaisi tälläistä nimitystä musta käyttää ja miten hän sen kokee. Ymmärtäväisenä, lapsiensa etua ajattelevana ihmisenä hän ei nähnyt siinä mitään ongelmaa. Iso kiitos ja arvostus siitä hänelle. Niinpä musta tuli pojille mamma ja sillä nimellä ne mua yhä kutsuu. On muuten paljon parempi nimi kuin äitipuoli ihan heittämällä. Pitäkää lasten elokuvien tekijät tunkkinne. (Ei kai menny taas yli?)

Eikä äitipuoli sana muutenkaan sovi lapsen suuhun lainkaan. Ei kyllä munkaan suuhun. En mä puhu pojistakaan poikapuolina, eivätkä pojat ja Leo puhu toisistaan velipuolina. Meillä ei käytetä sanaa puolikas, sillä kukaan ei ole vähemmän tai vaan puolet jostain, vaan me ollaan yhdessä perhe, ihan me kaikki.

Loppupeleissä, kun tarkemmin miettii, siinä perusarjessa se on just niin kun pojat sanoi. Mä teen ihan niitä samoja juttuja mun oman lapsen kanssa kun poikien. Välitän, huolehdin ja rakastan. Vaikka äitipuolena olemisessa ja äitiydessä on eronsa, niin palkka on täysin sama, nimittäin lapsien rakkaus. Ja sehän se on tärkeintä. Kyllä mä olen niin hurjan onnellinen noista kahdesta valloittavasta pojasta mun elämässä. Vaikka mä en ole antanut heille elämää, niin elämä on antanut heidät lahjaksi mulle. Siitä mä olen uskomattoman kiitollinen. 

Ps. Toivottavasti sua ei ärsyttänyt kuvien paljous, saattoi vähän iskeä valinnanvaikeus. Hups. 

Ihanaa viikkoa sulle!

-Taru

Leo ja pojat.jpg

 

Kommentit (8)
  1. Kiva että teillä menee hyvin. Meilläkin menee.

    Näissä uusperhejutuissa harvemmin puhutaan siitä, että sen aikuisenkin pitää tottua niihin lapsiin. Ei kukaan ihminen, aikuinenkaan, tunne välittömästi suurta rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta vieraiden lasten kanssa. Asennoitua voi tietysti niin, että nyt minun oma porukkani kasvaa ja omasta porukastahan pidetään huolta, mutta se oletus, että vanhemman uusi puoliso ”rakastaa heti lapsia kuin omiaan” on haihattelua ja epärealistista.

    Minä olen ollut mieheni kanssa kimpassa 5 vuotta enkä vieläkään ajattele mieheni lapsia ”ominani”. He ovat enemmänkin hiukan erilaista suhtautumista vaativia kämppiksiä. Tiesin, että miehelläni on lapsia ja siinä vaiheessa kun muutimme yhteen tietysti tein päätöksen sen perusteella, että lapset tulevat mukana, mutta en ole enkä halua olla heille vanhempi. Heillä on jo kaksi vanhempaa.

    Olen saanut tästä ajattelutavastani paskaa niskaan esimerkiksi tällaisissa blogien kommentointiosastoissa. Olen kuulema kamala ihminen, kylmä ämmä ja mieheni pitäisi mitä pikimmiten jättää minut ja muuttaa pois. Ilmeisesti ihmiset kuitenkin ovat sitä mieltä, että kun on äitipuoli, pitäisi lapsista huolehtia kuten omistaan. Ei pitäisi. Lasten vanhemmat huolehtivat lapsista kuten omistaan, sillä lapset ovat heidän omiaan. Tietysti autan, jos pyydetään ja jos pystyn, esimerkiksi harrastus- ja koulukuljetuksissa, läksyissä ym, mutta niinhän teen esimerkiksi sisareni ja kavereidenikin kanssa. Vastuu näistä asioista on kuitenkin vanhemmilla, ei minulla.

    1. Ikävää, että olet saanut paskaa niskaan ajattelutavastasi! Kuitenkin nämä on todella henkilökohtaisia asioita, niin tuntuu hurjalta, että joku käy toista arvostelemaan! Eihän siinä, että ei koe puolison lapsia ns. ”ominaan” ole mitään väärää. Kuitenkin kohtelet heitä hyvin ja sehän on pääasia.

      Tärkeintä mun mielestä on se, että on itselleen rehellinen ja toimii niin, mikä tuntuu itselleen luonnolliselta. Jos lähtee esittämään ja ottaa isomman roolin, kun oikeasti haluaisi, niin siinä ajaa vaan itsensä loppuun. 

      Ja tuo on totta, että siitä ei kovin paljon puhuta, että myös aikuisenkin täytyy tottua lapsiin. Meilläkin ensin totuteltiin toisiimme  ja mun rakkaus poikiin syntyi ajan kanssa ja on pikku hiljaa syventynyt 🙂

      Mulle itselleni on luonnollista, että pojat tulevat ns samassa paketissa ja koen heidät kuin ominani, vaikka he eivät biologisesti sitä olekkaan. Toki side omaan lapseen on aina oma juttunsa, mutta samalla lailla mä huolehdin kaikista meidän perheen lapsista, myös niistä toisen. Tämä on ollut meille luonnollista ja tuntuu itsestänikin oikealta. Uusperheessä kun ei ole yhtä oikeaa tapa toimia ja olla. Tärkeintähän on löytää ne tavat mitkä toimii juuri teidän perheelle. Kiva, että tekin olette löytäneet teille sopivat tavat! <3 

  2. Kivasti kirjoitettu, ja onpa hyvä, että uusioperheessä voi kaikki mennä noin hyvin.

    1. Kiitos <3 Joo se on kyllä ihana asia! Paljon matkan varrelle on mahtunut myös niitä ikävämpiäkin hetkiä, mutta niistä ollaan onneksi kasvettu ja opittu hoitamaan asioita paremmin 🙂 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *