Kun baby blues muuttuukin masennukseksi

 

20190204_030459.jpg

Muistan yhä, kuinka toisena päivänä synnytyksestä se iski. Baby blues nimittäin. Itkin sitä, kuinka onnellinen olin. Itkin, että vessassa käyminen oli kuin synnytys all over again. Itkin, koska Leo näytti niin suloiselta nukkuessaan. Itkin, kun sain lakuja. Tällaiselle lakritsiaddiktille yhdeksän kuukautta ilman lakuja oli oikeesti tuskaa. Itkin sitä, että mun maha ei ollut hävinnytkään mihinkään. Olin elänyt jossain harhamaailmassa, että synnytyksen jälkeen mun maha näyttäisi samalta kuin ennen raskautta. Juu kuule ei. Samalta se näytti, kuin ennen synnytystä. Ainut ero oli siinä, että se oli kuin jotain hemmetin hyytelöä. Sellainen epämääräinen ja hyllyvä. Lohdutuksen sananen sinulle raskaana oleva nainen, joka satut lukemaan tätä. Se ei luojan kiitos jää sellaiseksi. 

En oikeastaan muista mitään, mille en olisi itkenyt. Aina en edes tiennyt, miksi itkin. Baby blues on todella kummallinen. Sitä on samaan aikaan niin täynnä onnea, mutta mieliala heiluu aivan miten sattuu. Kaikki herkistyttää, kaikki itkettää ja kaikki ärsyttää. Nämä tunteet vielä vaihtelevat päivän aikana niin, ettei itsekkään meinaa pysyä perässä. Saati sitten, että puoliso pysyisi. Voi Mikko parkaa oikeasti. Muistan tilanteita, missä Mikko on jäänyt tuijottamaan mua suu auki, kun olen yhtäkkiä purskahtanut itkuun, koska Leolla on niin söpöt varpaat. Ja tämän jälkeen sitten suuttunut siitä, että se ei tullut halaamaan mua kun itkin. Että silleen. Pyöräytin juuri silmiä itselleni. 

Puolustukseksi haluan painottaa, että tämä tila on oikeasti täysin luonnollinen ja sillä on myös tarkoitus. Baby blues ohjaa äitiä vastaamaan vauvan tarpeisiin ja sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Ne mielialanvaihtelut taas johtuvat usein hormonitasapainon muutoksista (oi ihanat imetyshormonit), väsymyksestä ja siitä, kun pitkään kestänyt jännitys purkautuu synnytyksen jälkeen. Ja tämä on todella yleistä. Jopa 80% vastasynnyttäneistä äideistä kokee hurjiakin mielialan muutoksia. Tämä kuitenkin yleensä helpottaa jo muutamassa päivässä, tai viimeistään parissa viikossa.

IMG-20190204-WA0001.jpg

Aina näin ei kuitenkaan käy. Joskus oireet voivat jatkua tai pahentua. Tällöin kyseessä ei ole enää baby blues, vaan mahdollisesti synnytyksen jälkeinen masennus. Näin minulle kävi. Tähän väliin haluan painottaa sitä, että masennus on todella yksilöllinen sairaus ja voi oireilla jollain toisella hyvinkin eri tavalla kuin minulla. Tämän takia mielestäni ei koskaan pitäisi verrata omaa kokemustaan toisen kokemukseen masennuksesta, tai mistään muustakaan. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja vaikka oireet tai lähtökohdat olisivat erilaiset, niin kipu on kuitenkin sama. Eikä toisen kipu ole koskaan enemmän tai vähemmän kuin toisen. 

Minun kohdallani synnytyksen jälkeinen masennus hiipi hiljaa. Aikaisemmin olen masennuksen sairastanut ja silloin se oireili hyvin eri tavalla. Tällöin muutuin todella ilkeäksi ja muista välinpitämättömäksi ihmiseksi. Purin pahaa oloani kaikkiin lähelläni. Synnytyksen jälkeinen masennukseni taas oireili pelkona. Sellaisena pelkona, mikä ei ala mistään, eikä lopu mihinkään. Pelkona, mikä ei hellitä hetkeksikään. Olin Leoa kohtaan jo hänen syntymästään lähtien todella suojeleva. Minun oli vaikea kestää, että edes lääkärit tai hoitajat käsittelivät Leoa. En olisi halunnut kenekään muun koskevan vauvaani lainkaan. Pelkäsin, että jotain varmasti sattuu, jos en tee asioita itse. 

Kotona en antanut Mikolle tilaa Leon hoitoon. Neuvoin, ohjasin ja lopulta työnsin Mikon pois ja tein itse. Jos Leo alkoi itkeä Mikon hoitaessa suutuin ja tiuskin Mikolle. Äläkä käsitä väärin, siinä ei ollut kyse siitä, etten olisi luottanut Mikkoon. Se ei kohdistunut henkilökohtaisesti häneen millään lailla. Mikko on isänä aivan käsittämöttämän huikea ja tekee niin Leon kun poiken eteen aina kaikkensa.

20190204_030120.jpg

Tämä asia oli täysin oman pääni sisällä. Minulla oli ihan aito pelkotila siitä, että jotain pahaa tapahtuu, jos joku toinen hoitaa Leoa. Koin myös Leon itkun todella ahdistavana ja joka kerta hänen itkiessään tunsin olevani täysin epäonnistunut. Olin aivan varma, että Leolle jää hirveät traumat jokaisesta itkusta. Ajattelin olevani maailman surkein äiti ja pelkäsin etten osaa olla äiti lainkaan. Syytin, solvasin ja lyttäsin itseäni kaikesta. 

Pian mukaan hiipi pelko siitä, että koska olen niin huono äiti, Leo viedään minulta pois. Koin, etten ansaitse äitiyttä. Aloin pelkäämään kätkytkuolemaa. Ja tämä ei ollut sellaista normaalia äitipelkoa, mitä me äidit koemme kaikesta lapseemme liittyvästä. Tämä oli pelkoa, joka ei jättänyt minua rauhaan hetkeksikään. Tämä oli pelkoa, jonka takia lopetin nukkumisen. Valvoin Leon vieressä ja vahdin hänen hengitystään.

Univelkaa alkoi kertymään, jonka vuoksi pelot kasvoivat entisestään. Väsymys nimittäin ruokkii masennusta. Väsyneenä kaikki kärjistyy ja tuntuu vielä hirveämmältä. Ihminen tarvitsee lepoa jaksaakseen. Ilman unta ei voi jaksaa. Ahdistukseni kasvoi päivä päivältä ja musta alkoi tuntua, että jään sen alle. En voinut miettiä enää mitään muuta, kuin kaikkea mahdollista kauheaa, mitä Leolle voisi tapahtua. En uskaltanut lähteä minnekään ilman Leoa. Otin ripsienpidennyksetkin pois, sillä en uskaltanut mennä ripsihuoltoon. Olin varma, että Leolle tapahtuisi jotain kauheaa minun poissa ollessani. Päivisin suoritin ja tein kaikkeni ollakseni täydellinen äiti ja öisin itkin hiljaa tyynyyni sitä, kuinka surkea mielestäni olin. 

Lopulta kaikki kärjistyi siihen, että aloin pelkäämään myös Mikkoa. Tämä ajatus vahvistui pikku hiljaa ja lopulta olin täysin varma, että hän yrittää vahingoittaa niin minua kuin myös Leoa. Muistan yhä sen illan, kun vihdoin älysin, että tarvitsen apua. Olin suihkussa ja minulle iski paniikki, että mitä jos Mikko tukehduttaa Leon sillä aikaa. Kyllä. Ei kuulosta kovinkaan terveeltä, eihän?

Silloin vihdoin tajusin, että ei helvetti, todella tarvitsen apua. Tämän jälkeen kaikki se sisälläni vellonnut ahdistus ja pelko purkautuivat ulos. Lysähdin suihkun lattialle ja vaan itkin. Muistan, kuinka Mikko tuli luokseni ja piti minusta kiinni. En koskaan unohda sitä huojennuksen tunnetta, kun tajusin, että minulla ei ole kaikki kunnossa. Olen aikaisemminkin masennuksen sairastanut, joten oli huojentavaa tajuta, etten ole seonnut. En ole hullu. Minulla on sairaus ja siihen on saatavilla apua.

Olen ennenkin sanonut sitä, että avun hakeminen ei ole koskaan häpeä. Se on itsestään ja toisista välittämistä. Kun avulle on tarve, sitä on ehdottomasti haettava. Onneksi minäkin näin tein. Soitin siis neuvolaan ja kerroin tilanteemme. Siellä oltiin todella ymmärtäväisiä. Kukaan ei tuominnut tai arvostellut. Sain nopean ajan lääkärille ja oman asiakkuuden psykiatrian keskukselle myös.

Lääkärikäynnillä todettiin se, minkä jo silloin tiesinkin, synnytyksen jälkeinen masennus. Lääkäri oli aivan ihana. Todella lempeä ja ymmärtäväinen. Hän rauhoitteli ja painotti sitä, kuinka yleistä synnytyksen jälkeinen masennus on.  Tämän jälkeen hän sanoi ne kliseiset, mutta tarvittavat sanat; sinä selviät tästä

IMG-20190204-WA0000.jpg

Aloitettiin mielialalääkitys. Minulla itselläni on aina ollut vähän negativiinen ajatus mielialalääkkeistä. Edellisellä kerralla hoidinkin masennustani meditoimalla, joogalla ja muulla liikunnalla. Kuitenkaan nyt ei ollut enää kyse pelkästään minusta, vaan myös Leosta ja koko perheestäni. Oireeni olivat myös niin hurjat, että koin lääkkeen aloituksen siinä kohtaa jo pakollisena itsekin.

Nyt voin sanoa, että olen ikionnellinen siitä päätöksestä. Minulla kävi todella hyvä tuuri, koska lääke alkoi auttaa kohdallani heti. Mielialalääkkeetkin kun vaikuttavat ihmisiin todella yksilöllisesti ja monesti voi olla vaikeaakin löytää sopivaa lääkettä. Se mikä on toiselle hyvä, ei välttämättä toimi toiselle ollenkaan. Onneksi kohdallani löytyi heti toimiva lääke, ja vielä sellainen mikä ei estänyt imetystä. Se oli nimittäin itselleni todella tärkeää, että voisin imetystä jatkaa. 

Jo parissa viikossa pelot ja ahdistus alkoivat hävitä ja aloin pikkuhiljaa olla taas oma itseni. Pystyin keskittymään kunnolla Leoon ja pelkojen väistyessä vihdoin se syvä, kokonaisvaltainen äidin rakkaus pääsi vyörymään ylitseni. Äläkä käsitä väärin, olen rakastanut Leoa siitä hetkestä lähtien kun sain tietää hänen meidän elämäämme saapuvan, mutta synnytyksen jälkeisen masennuksen takia en kyennyt tuntemaan siitä kokonaisvaltaista rakkautta. Luulen, etten edes uskaltanut antaa itseni tuntea sitä, koska elin pelkojeni takia kokoajan siinä uskossa, että Leolle tapahtuisi jotain pahaa. 

Psykatrian keskuksella mietittiin yhdessä, mikä olisi minulle paras tuki masennuksesta toipumiseen lääkityksen lisäksi. Sieltä ehdotettiin ensikotiyhdistyksen päivä ryhmä Kehrävää. Kehrävä on siis viiden äidin ja heidän lastensa vertaistukiryhmä. Tämä ryhmä kokoontuu kolme kertaa viikossa,  viisi tuntia kerrallaan, puolen vuoden ajan. Ryhmässä äitien toiveet ja tarpeet määrittelevät sen, mitä siellä tehdään. Kehrävä-ryhmässä tarkoituksena on elää yhdessä ihan perusarkea ja vahvistaa omia voimavaroja. Tämä kuulosti mielestäni minulle ja Leolle sopivalta, joten päätin hakea ryhmään. Ja yllätyksekseni meidät valittiin ryhmään mukaan. 

DSC_0892.JPG

Uskon ryhmästä olevan paljon apua, sillä koen itse, että vertaistuen voima on todella huikea. Odotan innolla ja suurella jännityksellä, mitä tämä puoli vuotta kestävä matka Kehrävässä tuo mukanaan. Itseasiassa huomenna on mun ja Leon ensimmäinen päivä tässä ryhmässä. Tulen täällä blogissa avaamaan enemmän meidän kokemuksia Kehrävästä tän tulevan puolen vuoden aikana. 

Mulla on edelleen välillä huonompia päiviä, mutta niin masennus toimii. Se ottaa oman aikansa, ennen kuin kokonaan häviää. Voiton puolella onneksi ollaan jo. Tällä hetkellä mun sydän on täynnä onnea ja olen käsittämättömän kiitollinen ystävilleni ja Mikolle. He auttoivat mua, tukivat ja pitivät pystyssä niinä hetkinä, kun en itse siihen kyennyt.

Viime perjantaina olin ensimmäistä kertaa Leon syntymän jälkeen ystävieni kanssa viettämässä iltaa ja tiesin, että Leolla on Mikon kanssa kaikki hyvin. En tuntenut pelkoja, en ahdistusta. Olen myös mennossa ottamaan ripsienpidennykset takaisin ja tiedän, että mitään pahaa ei myöskään sillä aikaa pääse tapahtumaan. Pienillä askelilla kuljen eteenpäin ja jätän masennuksen taakseni. 

20190204_032856.jpg

Sinä ihana, joka käyt läpi näitä samoja asioita; haluan sinun tietävän, ettet ole yksin. Ne epävarmuuden, syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteet mitä tällä hetkellä tunnet, eivät ole millään tavalla totta. Ne eivät kerro sinusta mitään. Niiden tunteiden takana on masennusmörkö, millä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa. Sinussa ei ole mitään vikaa. Ei yhtään mitään vikaa. Sinulla ei ole myöskään mitään hävettävää. Synnytyksen jälkeinen masennus on todella yleistä, siitä vaan puhutaan aivan liian vähän. Sinä olet riittävä ja paras mahdollinen äiti lapsellesi. Ennen kaikkea sinä olet vahva ja sinussa on kaikki mahdollinen voima potkia sitä masennusmörköä aivan helvetin kovaa perseelle. Minä tiedän sinun pystyvän siihen. 

Tähän loppuun haluan sanoa sinulle vielä ne kliseiset, mutta tarvittavat sanat; sinä selviät tästä. Oikeasti. 

Halein,

Taru

20190123_185602.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (4)
  1. Minusta olet tosi kaunis ilman noita tekoripsiä! 🙂

    Hienoa, että olet jo toipumassa ja sait apua masennukseen. Kiitos hyvin kirjoitetusta ja henkilökohtaisesta tekstistä. Ihanaa, että miehesi on ollut hyvin tukena!

    1. Voi kiitos! En itseasiassa ottanut niitä enää takaisin vaan aloin itsekin tykkäämään omista ripsistä enemmän. Niihin omiin ripsiin tottui, kun pitkään oli ilman niitä tekoripsiä 🙂

      Ja kiitos myös noista muistakin kauniista sanoista, tuli todella hyvä mieli! <3 Mieheni tuki on ollut kyllä kallisarvoinen apu masennuksesta toipumisessa. 🙂 

  2. Hei! Kiitoksia ja kiva, että olet pitänyt kirjoituksesta Hauskaa, että tartuit juuri tuohon kohtaan! Mietin nimittäin pitkään, saako lukija kiinni siitä, mitä tarkoitan. Kyllä olet ihan oikeassa, tietyltä kantilta ajateltuna olin hullu ja olin seonnut, koska ajatukseni eivät olleet terveitä. Hulluus ei ole siis minulle tabu. Itse en vain pidä kyseisen sanan käytöstä kaikkien mielenterveysongelmien kohdalla. Ajattelen sen itse niin, että siinä kohtaan kun ihmisen todellisuudentaju hämärtyy täysin ja hän uskoo omiin harhoihinsa, voidaan puhua hulluudesta tai sekoamisesta. Itse olin koko ajan täysin toimintakykyinen ja tiesin jonkun olevan vialla. En missään vaiheessa uskonut niihin omiin ajatuksiini mitä kirjoituksessa kuvasin. Huolestuin kyllä kovasti ja säikähdin kyseisiä ajatuksia. Pelkäsin oireideni perustella, että olen sairastunut skitsofreniaan tai psykoosiin. Tarkennukseksi vielä, vaikka oirekuvani saattaa kuulostaa paranoialta niin diagnoosini oli synnytyksen jälkeinen masennus ja siihen kuuluvat pakkoajatukset. En siis kärsinyt paranoiasta. Itse en koe massennusta hulluutena, enkä luokittele sitä siihen kategoriaan. Tarkoitinkin tuolla kyseisellä kohdalla sitä, että oirekuvani olisi voinut tarkoittaa myös psykoosia tai skitsofreniaa ja olin huojentunut kun asia ei ollutkaan niin vaan kyseessä oli masennus, joka on hyvin paljon helppohoitoisempi. Mutta olet oikeassa, olisin voinut ilmaista tämän kyllä selkeämmin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *