Notes to self.

18.11.2015 alisaelena

Islam ei ole yhtä kuin Terrorismi.

Yleensä pysyttelen taka-alalla, kun kuumimpia keskustelun aiheita ovat politiikkaan ja mielipiteisiin liittyvät kysymykset, koska ymmärrän kaikkien omaavan erilaiset ja yksilölliset mielipiteet, mitkä ovat muotoutuneet todennäköisesti oman ympäristön ja elämän mukaan. Minullakkin on mielipiteet ja kyllä, koen ne oikeiksi, jos niin voi sanoa. Ymmärrän kuitenkin, että muutkin kokevat mielipiteensä niiksi ”oikeiksi mielipiteiksi”. Tästä syystä en sosiaalisessa mediassa yleensä pidä mielipiteitäni äänessä tai riehu epäkorrektien artikkeileiden kommenttikentissä. Oikeassa elämässä rakastan keskusteluita, joissa erilaisista mielipiteistä ja näkökulmista keskustellaan rakentavasti ja asiallisesti – enkä todellakaan tarkoita, etten ilmaisisi omaa mielipidettäni, ei. En vain koe tarpeelliseksi lietsoa sitä somessa. Nyt taidan kuitenkin sanoa jotain asiasta, mikä minua syvästi häiritsee ja ihmetyttää.

Olen kuullut ja lukenut paljon kommentteja, jotka ikään kuin yhdistävät Islamin terrorismiin. Nyt aion kertoa mielipiteeni tästä asiasta. Tuntuu typerältä edes sanoa ”mielipide”, koska se, että Islam ei ole sama kuin Terrorismi, ei ole mielipide, vaan itsestään selvä fakta.

Jos oyleisesti ottaen ajattelet, että terrorismi toteutetaan uskonnollisten oppien tai perusteiden valossa (erityisesti islamin), perehdy Islamiin ja tarkastele muitakin uskontoja. Sitten voit pohtia, että onko esimerkiksi Kristinusko sotaisa ja verinen uskonto. Islam on lukemani ja kokemani perusteella uskonto, joka korostaa rauhaa ja rakkautta. ”Ai sen valossa tehdään terrorismia! Onko se rauhaa ja rakkautta?” – Terroristinen järjestö ISIS, pitää itseään islamistisena järjestönä, eli he tulkitsevat Islamia ja sen opetuksia fundamentalisesti, eli ovat täydellinen ääripää. IKINÄ ei pitäisi ääripäiden perusteella tehdä minkäänlaisia stereotypioita tai yleisiä käsityksiä. Jos leimaisimme yleisesti, johonkin ryhmään kuuluvat sen jonkin ääripään mukaan, se kuulostaisi sairaalta. ”Kaikki suomalaiset ovat rasisteja, koska Teuvo Hakkarainen on rasisti ja hän on suomalainen” Kuulostaako hauskalta?

Entä oletteko perehtyneet muiden uskontojen ääripäihin? Buddhalaisuus, maailman rauhaa ja rakkautta jakava yhteisö. Kas, Buddhalaisuudellakin on ääripää – ääripää, joka muodostuu munkki armeijasta, jotka kivittävät ja tappavat heidän näkemyksensä mukaan vääräuskoisia siviilejä. Onko buddhalaisuus terrorismia? Kristinusko. Kristityt tappoivat ainakin 50 000 siviiliä noitavainoissa, polttaen yhteisöjen kokoontumispaikkoja ja ihmisten koteja, kuulostaa tietynlaiselta terrorismilta, mutta ovatko Kristityt terroristeja?

Se toiminta, mitä ISIS harjoittaa, on äärimmäisen radikaalia ja psykopaattista pahaa, jota ei voi minkään uskonnon opein perustella. Tällaisten järjestöjen johdossa, on aika varmasti psykopaatteja, antisosiaalisen persoonallisuushäiriön omaavia, sairaita ihmisiä, Joilla ei ole kykyä noudattaa normeja tai sääntöjä. He haluavat valtaa ja kauhua, koska se on ainoa tunne mitä he voivat saavuttaa. He ovat manipuloivia ja saavat kannattajia, jotka ovat kasvaneet kaaoksessa ja omaavat aivan vääristyneen maailmankuvan. Nämä kannattajat ovat ns. helppoja uhreja, jotka luulevat olevansa hyvällä asialla, mutta eivät tosi asiassa tiedä paremmasta. Heidät huijataan tähän toimintaan mukaan ja aivopestään, perustelemalla sellaisella asialla, mikä on ollut ainoa hyvä asia heidän elämässään – Jumala ja uskonto. Nämä aatteet eivät ole millään tavalla lähteneet uskonnollisista aatteista, ne on vain perusteltu jumalalla, sillä siihen nämä ihmiset usein turvautuvat ja luottavat – uskovat.

Islam ei aiheuta terrorismia, mikään uskonto ei aiheuta. Ihmiset aiheuttavat. Ihmiset, joilla on vääristynyt käsitys maailmasta ja ihmiset, jotka on aivopesty toimimaan jonkun vallanhimoisen ja tunnekyvyttömän manipuloijan puolesta.

Pahuus ei ole uskonnoissa, pahuus on ihmisissä. Pahuus voi olla muslimissa, kristityssä, buddhalaisessa tai ateistissa. Pahuus syntyy ympäristössä. Siksi kitkeäksemme terrorismin, meidän pitää muodostaa terveellinen ja turvallinen elinympäristö kaikille, ympäristö, missä opitaan suvaitsuvaisuus, rakkaus ja yhteisymmärrys. Pahuus ei ole uskonnoissa, vaan ihmisissä joihin se on muovautunut ympäristöstä.

Hyvinvointi Hyvä olo Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta

12.11.2015 alisaelena

Ihastunko itse ihmiseen vai ajatukseen ”täydellisestä” ihmisestä?

Mä en ole siis mikään parisuhde ammattilainen, en sitten millään levelillä. Kokemusta pitkistä ja vakavista suhteista ei juuri minulle ole nuoren elämäni aikana kertynyt, vaikka monille ikätovereilleni onkin ehkä jopa useampia. Olen kuitenkin selviytynyt läpi niiden teineimpien teinivuosien, ilman ylä-asteen parisuhde-”alaks?”-kokeiluja sun muita parisuhteen kaltaisia teiniversioita. Miksiköhän? Tahtoisin ajatella, että olen aina ottannut parisuhteen käsitteenäkin vakavasti ja minulle siihen ryhtyminen merkitsee aitoa ja varmaa, ehdotonta sitoutumista. En myöskään koe koskaan löytäneeni sellaista ihmistä tähän mennessä, kenen kanssa olisin voinut varmasti tällaiseen oikeaan ja aikuismaiseen vakavaan suhteeseen sitoutua, sekä heittäytyä (voi myös olla, että näitä on tullut vastaan, mutta tilanne on ollut monimutkainen tai muuten vaan edistyminen ollut mahdotonta). Minulla on kuitenkin tapana ihastua helposti (todella erittäin helposti) ja tutustumisen edettyä, tajuan tämän miehen, jonka täydellisyyttä ja ihanuutta olen hehkuttanut, olevankin tylsä ja aivan eri maailmasta kuin minä – ymmärrän, että minua ei edes oikeastaan kiinnosta. Olenko silloin alunperinkään ollut ihastunut siihen ihmiseen ja tämän luonteeseensa, sekä ominaisuuksiinsa? Vai olenko vain ihastunut siihen ajatukseen, millainen tämä mies voisi suhteessamme olla ja kun käy ilmi, että hän ei ole se ideaali ajatuksieni mies, blokkaan äijän saman tien.

Parisuhde on siis minulle erittäin ehdoton ja tietyllä tavalla totinen asia. En koe sen olevan vain tila, johon heittäydytään heti kun molemmin puolista kiinnostusta ilmenee. Koen parisuhteen sitoutumisena, vahvana yhteenkuuluvuuden tunteena ja haluna yrittää ja tehdä töitä yhteisen suhteen eteen. Sanoisin siis, että voisin puhua omalla kohdallani parisuhteesta, kun tietää toisen, sekä hyvät ja huonot puolet, hyväksyy ne ja pitää niistä/osaa toimia niiden kanssa. Parisuhteen lähtökohtien tulee minulle olla sellaiset, että voin luottaa parisuhteen kestävyyteen. En siis todellakaan heittäydy helposti parisuhteisiin. Lähinnä olen elämäni aikana harrastellut sellaisia pieniä ja harmittomia säätöjä ja treffailuja, jotka useimmiten ovat päättyneet siihen, että toinen osapuoli olettaa meidän seurustelevan ja minä säikähdän ja sanon nopeat ”moikat”. Olenko sitoutumiskammoinen? En ihmettelisi jos olisin, näiden kaikkien (3) avioerojen jälkeen joita vanhempani ovat käyneet läpi. Toivon, etten kuitenkaan ole menettänyt kykyäni sitoutua, koska ihailen ja haluan vakavan parisuhteen. Sellaisen, mitä aikaisemmin kuvailin.

Ihastun helposti, mutta kerran aina pakenen ja menetän kiinnostukseni, ihastunko ikinä oikeasti itse ihmiseen vai aina ajatukseen? Tätä pohdiskelen usein, sillä menetän kiinnostukseni muutamassa kuukaudessa aina kun olen koittanut alkeellisesti lähteä kulkemaan kohti vakavampaa suhdetta. Alkuvaiheissa aina leijailen pilvissä ja hehkutan kaikille täydellisestä miehestä, jonka olen löytäny ja joka tipahti eteeni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lopulta kuitenkin päädyn tunteettomasti jauhamaan paskaa, siitä miten jätkässä ei lopulta ollut mitään kiinnostavaa, eikä yllättävää, enkä edes ymmärrä miksi ihastuin häneen alun alkujaan. Minulla on kuitenkin, näiden aikaisemmassa blogi-kirjoituksessa mainitsemani ylianalysointi-ongelmien johdosta, tapana muodostaa analyysien kaltaisia moniulotteisia ihanne skenaarioita tulevaisuudesta tämän ihastukseni kanssa. Kuinka olisimme siellä ja täällä, tekisimme sitä ja tätä ja olisimme rakastuneita. Voiko siis olla, että oikeastaan olen ihastunut näihin fiktiivisiin skenaarioihin, jotka luon omien tarpeideni ja toiveideni pohjalta? Ja kun paremmin tutustuessani mieheen ymmärrän, ettei hän vastaa näitä toiveita ja tarpeita, menetän kiinnostukseni kokonaan. Ahdistun ja luon ehkä jopa tietynlaisen suojamekanismin sulkiessani hänet kokonaan ulos. Minusta tulee suoranaisesti tunteeton tätä ihmistä kohtaan ja sanon samantien harkitsematta , että homma ei tule toimimaan. Luovutan ensimmäisen epäilyksen kohdalla. Mutta toisaalta, pitäisikö väkisin jatkaa, jos vahvasti tunnen tyypin olevan kaikkea muuta, kuin se mitä haen/etsin/tarvitsen/haluan tai mikä kiinnostaa. Jos tyyppi lopulta paljastuu ei-inspiroivaksi, tylsäksi, tavalliseksi ja tyhmäksi, niin tuleeko minun roikkua hänessä vain sen tähden, että tiedostan oman ongelmani sitoutumisen suhteen ja tämän ”suojamekanismin”?

Ei en usko, että sekään toimisi pidemmän päälle. Vaihtoehtoja jää siis tämän ratkaisemattomissa olevan ongelman jälkeen kaksi:

1. Joko sama käy aina vain ihmisestä riippumatta – elän loppuelämäni tässä oravanpyörässä.

2. En vain ole vielä löytänyt sitä, jonka kanssa ”klikkaa” – mutta sitten kun löydän, se tosiaan ”klikkaa”

(toivon ehkä ymmärrettävästi erittäin todella hirmuisen paljon jälkimmäistä vaihtoehtoa..)

Suhteet Rakkaus Höpsöä Syvällistä