Lapsen lapsia odottavat mummot.

Tultuani raskaaksi, olen saanut parin eri kaverin vanhemmilta osakseni raskausonnittelujen yhteydessä heidän huokauksia siitä, kuinka kaverinikin toivottaisi lisääntyvän. Ensimmäisen tälläisen huokauksen kohdalle menin niin jäähän, että suustani ei tullut ulos mitään. Asia jäi minua tavattomasti vaivaamaan ja valmistauduin mielessäni taistoon. Päätin, että jos tämä toistuu, minä en enää jää sanattomaksi. Puhisin mielessäni, että minun tehtäväni on avata ihmisten silmiä ja tehdäkseni sen, minä vaikka tilanteen ehdoilla lohkaisen kuinka meillä oli vaikeaa vuosikausia.

Toisen huokailijan kohdalla olin siis jo valmiimpi. Viimeinen niitti halulleni pudottaa suomut tämän kohtaamani mummon silmiltä oli, kun hän hiplasi vatsaani (!) ja toivoi sen tarttuvan (!) kaveriini, koska ’luulis niidenkin jo kohta haluavan, kun ovat olleet yhdessä niin kauan’. Tuota öö, anteeksi mitä juuri sanoit minulle? Hetken ladattuani suustani tuli ulos seuraavaa: ”Niin. Eihän me ulkopuoliset tiedetä toisten asioita. Me ei voida tietää kuka haluaa ja kuka ei, kun vaikka kuinka haluaisi, se ei välttämättä onnistu. Ja ne on tosi kipeitä ja herkkiä asioita.” Vastapuoli oli hiljaa. Tuijotti minua hetken ja sanoi: ”Niin, onhan se niinkin.”

Mikä siinä on. Miksi ihmiset avautuvat mummouden kuumeestaan minulle? Raskaana olevalle naisraukalle. En minä halua tietää mitä he lapsistaan ajattelevat, minä vaivaudun sellaisesta. Vaviskaa mummot! Olen tahattomasta lapsettomuudesta vuosia kärsinyt nainen. Tiedän, että se on arka paikka, eikä siitä välttämättä hiiskuta edes omille vanhemmille. Koska en minäkään jakanut asiaa vanhemmilleni, ennen kuin romahdin täysin ja jäin pariksi kuukaudeksi sairaslomalle.

No on näissä ajattelemattomissa eläkeläisissä miehiäkin. Eräs 70+ setä valkoisine viiksineen puuttui jopa siskonsa tytön asioihin. Kuulleessaan raskaudestani alkoi vain ihmetellä, miten hänen siskonsa tyttö ei tee lapsia? Kun rakentaa vain taloa. No, omat appivanhempani selvästi yrittivät loiventaa tilannetta sanomalla  ”Ne taitaa vasta harjoitella”. Yäk. En nimittäin tiedä sitten kuuluuko se harjoittelukaan noin niin kuin yleisiin keskusteluihin, muiden kahvipöytiin? Että kuka meistä harjoittelee lapsen tekoa, kuka yrittää lasta ja kuka sitten harrastaa seksiä ihan vaan ilman tarkoitusta lisääntyä. Mitä väliä sillä on meille muille? Ei yhtään mitään. Ei se perhekoko kuulu muille kuin pariskunnalle itselleen, niin kauan kuin he itse haluavat asiasta keskustelun avata. Piste.

Olenko ainut, joka kärsii tälläisesta? Joka ahdistuu toisten puolesta? Joka kokee myötähäpeää, kun nämä kaverien vanhemmat ovat niin yksinkertaisia? Olenko ainut, joka ahdistuu näissä tilanteissa niin, että kokee tarpeekseen vähän ravistella vasta puolta? Viis siitä, että keskustelukumppani on puolet itseä vanhempi. Olenko ainut, joka miettii, miksi eläkeläiset ovat näin ajattelemattomia?

Toki ajattelemattomuutta, tahdittomuutta ja tökeryyttä on joka ikäryhmässä. Ihmiset harvoin kelaavat, että jos lapsia ei ole, niitä ehkä halutaan, mutta ei saada. Ehkä 40-50 luvulla syntyneet ovat itse eläneet erilaisen ajan, jolloin lapsettomuudesta ei puhuttu edes tämän vertaa. Ehkä asia on tämän vuoksi heille niin vieras, ettei se kerta kaikkiaan tule mieleen nyt 2020-luvulla. Tai ehkä se mummouden kuume on yhtä todellinen kuin halu saada oma jälkeläinen? Ehkä se nostaa päätään kun näkee pullistuneen raskausvatsan. Ehkä minä olen tässä se, joka ei tajua? Että lapsettomuus, tahaton tai suunniteltu, ravistelee myös näitä isovanhempia.

 

-maennika-

Kuva: Pixabay

Puheenaiheet Oma elämä Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Raskausoloja.

Vaikka raskausaika on mennyt paitsi hurjaa vauhtia, on se sujunut myös varsin ongelmitta. Ajattelen, että olen aika kiitollisessa asemassa kun 2/3 raskaudesta meni niin, että hyvä kun tuntui edes sille, että mahassani on vauva. Näin viimeiselle kolmannekselle käännyttyäni joudun kuitenkin myöntämään, että kyllä minäkin tunnen kehossani, että kannan itseni lisäksi myös toista!

Vatsa on kasvanut ja ilmeisesti sen myötä myös vauva. Maharepussani kulkeva kaveri on osoittautunut varsin liikunnalliseksi ja urheaksi jumppariksi. Hän on niin taitava vääntyilemään ja jumppaamaan, että toisinaan tuntuu kuin hän treenaisi yhtä aikaa sekä potkuja että lyöntejä kuin myös puskemista päällään. Hän on taitava tähtäämään minulle hieman arkaan paikkaan – virtsarakkoon. Ja joka kerta rakon ollessa koetuksella kysyn itseltäni, kuinka ihmeessä siellä voi aina olla sen verran virtsaa, että vessaan on suorastaan syöksyttävä?

Koko raskauden ajan olen voinut liikkua aika reippaasti. Toki juoksulenkit olen vaihtanut kävelyyn ja pitkät hiihtolenkit ovat lyhentyneet. Mutta oman mielenterveyden kannalta on ollut varsin kivaa, että olen voinut kävellä reippaasti ilman kipuja noin 6 kilometrin lenkkejä 3-4 kertaa viikossa.  Viime viikkoina tuollaisen lenkin jälkeen seuraavana päivänä kyllä olen tuntenut nivusissani jonkin tyyppistä ”rasitusta”. Ja viimeisen viikon aikana reippaalla mielellä lenkille lähdettyäni olen joutunut himmaamaan tahtia ja jopa pysähtymään välillä, koska nivusten lisäksi myös vatsassa on tuntunut ikävälle. Se on tuntunut vähän niin kuin tappiolle… Liikunta on ollut aina iso osa omaa arkea ja nyt opettelen hyväksymään sen, että nyt mennään vatsan ehdoilla. Hassua sinällään, että tälläisen asian kanssa edes joutuu kamppailemaan omassa mielessään, kun vauva ja raskaus on niin kovasti toivottu.

Matala verenpaine ja hemoglobiini ovat aiheuttaneet sen, että minua paitsi huimaa myös väsyttää. Onnekseni apteekin käsikauppa-tuotteena haettu rauta-kuuri on kuitenkin alkanut tehdä  tehtävänsä ja olo kohentunut. Ja väsymykseen toki auttaa lepo ja nukkuminen…

Nukkuminen levollisesti ei näin raskaana ollessa ole kuitenkaan ollut aivan päivän selvää. Olen ollut aina lahjakas nukkuja ja tarvinnut unta vähintään 8 tuntia yössä. Raskaana ollessa olen herkistynyt öisille äänille ja havahdun aika helposti kesken unen. Nyt voin sanoa, että 80 % öistä nukun hyvin, eli enimmäkseen. Silloin käyn kerran yössä vessassa ja nukahdan noin 30 minuutin sisällä uudelleen. 20% öistä nukun sitten vähemmän hyvin. Siloin vessassa käytyäni valvon 1-2 tuntia. Silloin herään yölliseen pohjekramppiin ja vielä aamullakin on pohje hellänä. Tai etsin hyvää asentoa maata kyljelläni, selälläni tai toisella kyljelläni. Silloin käsi puutuu, jos ei vasen niin oikea, silloin jalka puutuu, selkään koskee tai on nälkä. Tai näen pahaa unta. Esimerkiksi sellaista, että murskaan synnyttämäni lapsen.Tai sitten yöllä tajuntaan iskee kaikki ne tekemättömät hommat mitä vauvan tulo taloon vaatii ja se se on sitten paha, koska silloin sitä unta odottaa aivan turhaan.

Kaikkiaan oloni on varsin hyvä. Ei minusta tunnu sille, että liikkuisin lyllertäen tai olisin turvonnut muodottomaksi.  Unohdan yhä välillä, että minulla on maha ja olen raskaana. En ole alkanut kytätä vaakaa, tai alkanut panikoida siitä ettei meillä ole vielä mitään isoja vauvan tuloon liittyviä hankintoja tehtyinä. Toisinaan sitten vauvan monottaessa ja rynnätessäni vessaan (lue rynnätessäni kesken ulkoilun puskaan) mietin, että ”tätä kai tämä nyt sitten on”.

Niin, onhan se aivan ihanaa ja ainutlaatuista. Nyt minä olen raskaana ja nautin tästä.

 

– maennika –

 

Kuva: Pixabay

Hyvinvointi Liikunta Terveys Raskaus ja synnytys