Ja vielä yksi luku…

 

 

20150813_144505[1].jpg

 

 

Äidilläni on laaja, mukava kotikirjasto, jossa vierailen lainaajana säännöllisesti. Uutuuksia löytyy paljon paremmin kuin Kuopion kaupungin kirjastosta. Viimeksi mukaani tarttui Kristine Barnettin Ihmeellinen mieli -Poikani tarina sekä Cecilia Samartinin Senor Peregrino.

Lukijana minulla on omanlaiset kriteerit kirjalle. Kirjan pitää olla oikea, paperinen ja pahvinen, ei mikään tabletti-härpäkkeeltä tihrustettava. Kirja ei saa olla liian paksu. Sellaiset 2-2,5cm selkämyksestä mitattuna on hyvä, pokkariversioissa hieman enemmän, koska ne ovat muuten kooltaan hieman pienempiä. Hyllyssä on odottamassa muutama 4,5cm paksuinen pokkari, jotka olen hankkinut alennusmyynnistä kiinnostavien kansien vuoksi(joo!!) Niiden aloittaminen ja selvittäminen taitaa kaivata todellista lukunälkää.

Kirjaisinkoko ei saa olla kuin pienin muurahaiskeskonen vaan normaalein silmin haltuunotettava. Tekstin pitää sisältää dialogia eikä liikaa henkilöiden päänsisäistä tajunnanvirtaa. Myös liialliset maisema/ulkonäkö/vaate-kuvailut eivät ole suotavia. Siirappisuus ei kiinnosta, eikä kaamea kauhu. Hauskuus on aina plussaa.

En ole kovin tunnollinen lukija vaan hyppään rennosti yli jos kirjassa on tylsä kohta. Ja jos sattuu kohdalle oikein tylsä kirja niin jätän koko kirjan kesken ja luen lopusta muutaman viimeisen sivun. Näillä eväillä en siis tunnustaudu minkään tietyn kirjallisuuslajin ystäväksi, vaan mikä tahansa kirja voi olla hyvä, jos se on hyvä;)

Alussa mainitsemani kirjat olivat hyviä. Etenkin Samartinin Senor Peregrinossa oli mukaansatempaava tarina, jota ei millään malttanut jättää kesken. Aina oli pakko aloittaa seuraava ja seuraava luku. Arvatkaa innostuinko, kun huomasin myöhemmin kirjan olevan trilogian ensimmäinen osa, joten tarina jatkuu.

Ihmeellinen mieli on tosi tarina yhdysvaltalaisen Kristine Barnettin autistisesta Jacob-pojasta, joka osoittautuu esim. matematiikan ja fysiikan alalla huippu-älykkääksi. Tätä ennen äidin on pitänyt omalla toiminnallaan ja pojan luontaisia voimavaroja hyödyntäen saada lapsi syvän autismin muurin takaa takaisin arkiseen elämään. Erityistarpeisen lapsen elämä ei ole itsellenikään vierasta, joten kirja liikutti kovasti.

Pokkari-tarjouksesta löytämäni Alan Bradleyn Piiraan maku makea sekä Kuolema ei ole lastenleikkiä ovat hyvänmielen kirjoja vaikka ovatkin dekkareita. Päähenkilönä on 11-vuotias tyttö 1950-luvun englantilaisella maaseudulla. Flavia de Lucen ratkomat murhamysteerit miellyttävät paljon enemmän minua kuin pää murskana-, suolet pihalla-, huume piikki suoneen-, raiskaus-, prostituoidut-aiheiset äklö-dekkarit. Makunsa kullakin, inho-realismia saa tarpeeksi kun katsoo uutisia. En siis katso kovin usein.

Lopuksi, mikä omassa pokkarissa on mahtavaa?  no se, että siihen voi rauhassa ja vapaasti taitella koirankorvia sivumerkeiksi. Kovakantisiin en raaskisi sellaista tehdä.

Kommentit (2)
  1. Kaikki Cecilia Samartin teokset luettu ja hyviä ovat. Kiitos uusista kirjavinkeistä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *