Pystyasento toisinaan mahdoton
En tiedä mikä statukseni tällä hetkellä on; kotiäiti, sairaslomalla, omalla lomalla? Työtön en ole, koska en hae työtä ja olen itse irtisanoutunut aiemmasta työstäni. Taidan vain olla. Ilman statusta ja titteliä.
Työstä pois jääminen ei ollut minulle kevyt eikä yksinkertainen ratkaisu. Pidin työstäni. Vaikeaa, kiireistä ja stressaavaakin osin, mutta iloa, huumoria, haastetta ja onnistumisen kokemuksia oli paljon. Unohtamatta tietenkään työstä saatavaa rahallista korvausta, jota myös palkaksi kutsutaan.
Jäin pois työstä siksi, että olen fyysisesti sairas. Ei, minä en tiedä mikä sairaus minulla on. Eikä kukaan muukaan. Vertani on valutettu kymmeniin koeputkiin, näytteistä määritelty niinikään kymmeniä eri vasta-aineita ja pitoisuuksia. Kliinisesti tutkittu päästä varpaisiin. Mentaalipuolen tasapainoakin on muistettu tutkia, ei vikaa. Menemättä tarkemmin fyysisiin yksityiskohtiin, jotain on löytynyt muttei kuitenkaan sellaista joka selittäisi moninaiset ja hankalat oireeni, jotka ovat kestäneet vuosia.
Suurin ja kaikkeen vaikuttava oiretekijä on väsymys tai tarkemmin uupumus. ”Niin, kyllähän nyt kaikki joskus ovat väsyneitä, se on ihan normaalia..” on minulle todettu, lääkärikin. En keksimälläkään keksi sanaa joka kuvaisi sitä kertakaikkista turhautumisen tunnetta tähän lausahdukseen. Luultavasti sen näkee koko olemuksestani, lysähdän kokoon, ottaa päähän niin paljon ja massiivisesti.
Joinakin hetkinä tai kokonaisina päivinä on mahdotonta ylläpitää pystyasentoa. Asian laitaan ei vaikuta yöllä nukkumiseen käytettyjen tuntien määrä tai unen laatu. Olen aina väsynyt. Valitettavasti diagnoosia ”Pystyasennon ylläpitämisen mahdottomuus” ei ole olemassa. Työni asianmukaiseen suorittamiseen kuitenkin kuuluu napakka pystyasennon ylläpitäminen. Luullakseni jokseenkin monessa muussakin työssä on yleisenä vaatimuksena olla kunnolla hereillä eikä haikailla toistuvasti ja häiritsevän paljon työpäivän aikana vaakatasoa ja omaa sänkyä. Aivojen toiminnan olisi lisäksi suotavaa olla työaikana ihmisen tasoa eikä kastemadon tai ameeban.
Ei tämä sairastaminen ole mielestäni merkittävästi kasvattanut, kehittänyt tai muuttanut minua. Tosin en jaksa enää vaivata päätäni ihan pienillä asioilla. Kaikenlaiset kodinhoidolliset hommelit hoituu rennolla fiiliksellä ja silloin kun jaksaa. Onneksi olen saanut omakseni ihanan Miehen joka jakaa arkiaskareet kanssani. Teinitkin tekevät jotain kun viikkorahan maksaa säännöllisesti;) Tärkeää on varata jaksamisaikaa niihin asioihin jotka tuovat henkistä ja fyysistä hyvää oloa. Mitä siitä jos pölykoirat joskus pyörii nurkissa, oikean koiran pyörimiseen on paljon hauskempi keskittyä.
Olennaiseen tähtäämällä pysyy oma pää kasassa. Olennaista tällä hetkellä on se, että sairauteni ei ole henkeä uhkaavaa, kaikesta muusta selviää.
Kirjoitukseni punainen lanka ei ole itsellenikään täysin selvä, mietin kirjoitanko koko aiheesta. Valitanko turhaan, onhan ihmisillä pahempiakin tilanteita elämässään. Tämä on kuitenkin minun elämääni, sairastaminen on merkityksellistä minun elämässäni. Se ei täytä koko elämääni, mutta vie siitä ison siivun. Yritän sivuuttaa sen siinä määrin kuin on mahdollista. Aina ei ole mahdollista. Toivon jonkun joka on samassa tilanteessa saavan tästä merkin että meitä on muitakin.
Tutkimukset jatkuvat.