Mustat säärikarvat taidekuplassa

Kävin taidemuseossa. Ajattelin, että hiljaisessa museossa taiteen katsominen on rauhoittavaa juoksevalle ajatustoiminnalle. Kyseessä on Marja Pirilän valokuvanäyttely Carried by Light.

Päästyäni suurten valokuvateosten eteen museossa on tosiaan hiljaista. Kummallisen hiljaista, vaikka heti seinän takaa kuuluu ydinkeskustan liikenteen melu. Museossa ei ole muita asiakkaita? öö.., vierailijoita?, katselijoita? ( miksi sanotaan museossa kävijöitä? No, tietty kävijöiksi!!!) minun lisäkseni. Vähän tuntuu hassulta töllötellä yksin teosten edessä hiljaisuuden keskellä. Mitäpä jos näyttely onkin tosi tylsä ja juoksen sen läpi. Ehkä museovirkailija luulee minun olevan joku keskittymiskyvytön epäkultturelli.

Mutta jo ensimmäistä valokuvaa tarkemmin tutkiessani hassu tunne katoaa. Näin lattean epäkultturellisti kuvaten, kuvat ovat tosi hienoja. Vau, sainpas kunnon sanallisen ilotulituksen aikaan:) Toinen miete heti sen jälkeen on, että teoksista voisin ottaa minkä tahansa meidän kodin seinälle. Tai tarkemmin ajateltuna en niitä kahta, joissa kuvissa olevilla mieshenkilöillä on makuuni liian mustat ja paksut säärikarvat. Ne säärikarvat ottavat jotenkin liikaa tilaa teosten kokonaisfiiliksestä. Silleen näin mun taidefiiliksen ihanassa kuplassa, heh.

Lapsikuvat on herkkiä ja kaikissa teoksissa kuvattavat ovat luontevasti valokuvaajan kohteena. Kuvat on otettu camera obscura tekniikalla ja hitaan valotusajan vuoksi kuvattavien täytyy olla samassa asennossa 12 minuutin ajan. Tästä johtuu se, että jotkut kuvattavista nukkuvat kuvissa. Ai mistäkö tiedän tämän? Kysyin museovirkailijalta? museohenkilöltä? museoasiantuntijalta? Mistä näitä kaikkia nimikkeitä nyt tietäis. Niin että ei valokuvaaja ole tavannut vaan harvinaisen väsynyttä porukkaa.

Valokuvanäyttelyn lisäksi tutkailen vielä taidemuseon perusnäyttelyn. Ilman muuta kaikki mitä sillä kuudella eurolla irti saa. Totean pitäneeni paljon enemmän valokuvanäyttelystä kuin näistä maalauksista. Sieltä se keskittymiskyvytön epäkultturelli putkahtaa esiin ja askel alkaa tiheentyä. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että eräs kuuluisa suomalainen taidemaalari olisi voinut vielä himppasen jatkaa taideopintojaan Pariisissa. Sen verran epätarkkaa on hänen siveltimensä jälki.

Kokonaisarvosana valokuvanäyttelylle: peukku pystyssä. Muu taide: peukku kääntyy alaspäin.

No mutta, vaihtelevasti keskittymiskyvyttömän epäkriitikon suoritus taidemuseossa 1h15min (josta 5min vessassa).

Tekijänoikeussyistä en tietenkään voi kuvittaa postausta niillä hienoilla mustilla säärikarvoilla;) Tässäpä vaaleammat by Tarkastaja Karvatassu.