Nöyryyskoulussa
Jos jotain tämä raskaus opettaa, niin nöyryyttä ja ottamaan vastaan apua.
Olen aina ollut vähän sellainen ”ei tartte auttaa”-tyyppi, joka haluaa selvitä itse vaikka olisi kuinka tiukilla. Kauhulla olen kuunnellut muiden juttuja siitä, kuinka ihanaa on kun anoppi tai äiti on hoitamassa lasta ja vaikka silittää pyykit siinä samalla. ”Ei mun huushollissani.”
Tämän raskauden aikana olen kuitenkin sairatellut enemmän ja pidempään kuin ehkä koskaan. Kotona pyörii hiekan ja lian seassa villakoiria kokonainen kennel ja monta asiaa odottaa tekijäänsä. Turhauttavinta on olla kotona, mutta ei pystyä tekemään näitä tekijäänsä irkuen odottavia hommia. Mies matkustaa työn ja opiskelun takia ja mä makaan kotona. Työpäivien jälkeen en jaksa juuri muuta kuin maata sohvalla ja näin sairauslomalle joutuessani en sitten koko päivänä jaksa muuta kuin nukkua ja maata sohvalla. Luojalle kiitos nauhoittavasta digiboxista!
Pikku hiljaa tämä kaikki kuitenkin opettaa mua ottamaan apua vastaan. Appivanhemmat on jo marraskuusta asti käyneet säännöllisen epäsäännöllisesti iltalenkittämässä koiraa kerran-pari viikossa. Mies on nyt poissa paikkakunnalta ja itse makaan kuumeessa, joten olen pelkästään iloinen kun appikset ovat hoitaneet ilta- ja päivälenkkejä tällä viikolla. Itse olen käynyt koiran kanssa vain pyörähtämässä ulkona. Lisäksi äiti ja tämän puoliso ”poikkesivat” (lähes 20 km/suunta) tänään tekemässä lumityöt meidän pihassa. Tarjoutuivat käymään kaupassakin, mutten tarvinnut mitään, ja suorastaan väkisin veivät meiltä ison kasan kierrätyspisteelle kuuluvia pahveja pois. Vastustelin tietysti asiaankuuluvasti apua, mutta myönnettävä on, että hyvä mieli siitä tuli.
Kaipa tätä avun vastaanottamista kannattaakin tässä vaiheessa vähän harjoitella. Ei sitten käy niin luonnon päälle siinä vauvaväsymyksessä mikä ehkä tiedossa on. Mä oon tässä asiassa ihan kehityskelpoinen. Se avun pyytäminen onkin sitten se seuraava vaihe tätä koulutusta.
Mitenkäs te muut? Onko avun pyytäminen ja vastaanottaminen ihan helppoa vai ihan kauheaa?