Mulla oli tänään puolen päivän aikaan lääkärineuvola, jossa tarkoituksena oli arvioida vauvan kokoa ja synnytysmahdollisuuksia. Menin neuvolaan yksin, sillä terveydenhoitaja oli puhunut vain sisätutkimuksesta enkä kokenut miestä siihen tilanteeseen tarpeelliseksi. Terveydenhoitajan otettua taas hemoglobiinin, verenpaineen, painon ja virtsanaytteen (kaikki kunnossa!) pääsin lääkärin huoneeseen ja alkuun siellä pyydettiinkin suoraan tutkimusvuoteelle vatsa paljaana, sillä ensin katsottaisiin ultralla. Harmitti, kun en ollut tiennyt tästä ja mies ei nyt siksi päässyt mukaan seuraamaan ultrakuvasta meidän tulokasta. En tosin itsekään nähnyt tällä kertaa näyttöä, enkä solidaarisuudesta miestä kohtaan ja sukupuolen näkemisen pelosta edes pyytänyt nähdä kuvaa. Lääkäri kertoi, että heillä on tällä käynnillä tapana ultrata, kun kerran laitteetkin ovat vieressä ja ultralla saa paremman kokoarvion tehtyä.

Suurin huoleni lääkärin vastaanotolle mennessä oli ollut sisätutkimuksen kivuliaisuus, sillä edellisellä kerralla joulukuussa tuo toimenpide oli odottamattoman tuskallinen. Huoleni oli kuitenkin tavallaan turha, sillä sisätutkimusta ei tällä kertaa edes tehty. Tilanne nimittäin muuttui yhtäkkiä, kun siinä vatsa geelissä maatessani lääkäri totesikin yllättyneesti: ”hyvä on kun ultrattiin, sillä täällähän ollaan perätilassa”.  Minulta kesti todella kauan ymmärtää mitä lääkäri juuri sanoi, sillä perätila ei ollut käynyt mielessänikään sitten joulukuun. Joulukuun lopusta asti jokaisella neuvolakäynnillä kaikki terveydenhoitajat (ja heitä on ollut sairaslomatuurausten vuoksi kolme) ovat nimittäin olleet sitä mieltä, että vauva on tukevasti raivotarjonnassa. Olen siis tuudittautunut tähän ja uskonut vakaasti voivani synnyttää normaalin raivotarjontasynnytyksen. Ei tullut pieneen mieleenkään, että tyyppi olisi tässä välissä vielä kääntynyt ja majailee nyt pää oikean kylkiluuni alla, varpaat omassa suussa ja pylly lantiossani.

Tämä asento muuttaakin sitten tilannetta niin, että lääkäri teki samantien lähetteen äitiyspoliklinikalle tutkimuksiin. Siellä tehdään ilmeisesti synnytystapa-arvio ja yritetään kääntää jääräpäätä ulkokautta, mikäli se katsotaan mahdolliseksi.

Vaihtoehtoja on siis nyt ilmeisesti neljä, ja listasin ne tähän mielestäni paremmuusjärjestykseen:

1. Tyyppi kääntyy vielä itsekseen ja alatiesynnytyksen pitäisi onnistua ”normaalisti”

2. Tyyppi onnistutaan äitiyspolilla kääntymään (ja hän pysyy kääntyneenä) ja alatiesynnytyksen pitäisi onnistua ”normaalisti”

3. Tyyppi ei suostu kääntymään tai häntä ei voida yrittää kääntää, mutta alatiesynnytys nähdään silti mahdollisena perätilassa

4. Tyyppiä ei suostu kääntymään tai häntä ei voida yrittää kääntää, eikä alatiesynnytystä katsota mahdolliseksi jolloin tehdään suunniteltu sektio

Tietysti näihin 1.-3. -kohtiin kuuluu myös mahdollisuus siihen, että sektioon joudutaan jonkun muun syyn vuoksi. 4.-kohdassa riskinä on myös, että tyyppi päättää syntyä ennen suunniteltua sektiota, jolloin toimitaan tietenkin sen tilanteen mukaan.

Yksi huomioitava asia, josta lääkäri kertoi kun kyselin täytyykö nyt varautua synnytykseen jotenkin erilaisesti, on että mikäli lapsivedet menevät on synnytyssairaalalle matkustettava makuuasennossa, joka käytännössä tarkoittaa ambulanssin tilaamista. Istuen ei ilmeisesti saa matkustaa, sillä vaarana on, että napanuora luiskahtaa synnytyskanavaan kun pää ei ole tulppaamassa kohdunsuuta.

Mies haki minut kotiin neuvolasta ja kerroin tietenkin hänelle heti tilanteesta. Täysin puun takaa tuli tietenkin tilanne hänellekin. Jäimme siis vain jännittäen odottamaan ajanvarauskirjettä äitiyspolilta. Itse aavistelin, että kirje kolahtaisi postilaatikkoon joskus alkuviikolla. Vain pari tuntia neuvolakäynnin jälkeen soi kuitenkin puhelin ja miellyttävän oloinen naislääkäri kertoi heidän saamastaan lähetteestä ja kysyi pääsisinkö mahdollisesti jo huomenna vastaanotolle. Kyseessä olisi samalla opetustilanne parille kandille. Todellakin kerroin pääseväni, sillä mitä pikemmin saan vastauksia tähän epävarmaan olooni, sen parempi. Mieskin suostui perumaan osallistumisensa aamun lätkätreeneihin päästäkseen mukaan. Huomenna aamulla siis matkaamme äitiyspolille ja sen jälkeen olemme toivottavasti paljon viisaampia. Olen niin ilahtunut, että tämä vastaanottoajan saaminen kävi näin nopeasti.

Ison osan iltapäivästä käytin netissä roikkuen ja erilaisista lähteistä perätilakokemuksiin ja – vinkkeihin tutustuen. Alkujärkytyksen jälkeen oloni on melko seesteinen ja tiedän että ensisijaisesti toivon pystyväni alatiesynnytykseen, mutta tiedostan että sektioonkin voidaan joutua päätymään. Tärkeintä on kuitenkin saada meidän vauva hyvävointisena minusta ulos.

Nyt siis rv 36+2 ja se painoarvio oli muuten 2660g. Lääkärin mukaan hiukan alakäyrällä tämä pikkutyyppi huitelee, mutta vielä pitäisi olla aikaa kasvaa. Saapa nähdä mitä huomenna arvioivat kooksi.

Nappailin eilen uudet masukuvat kumpututkielman jatkoksi. Kumpututkielmien teossa onkin ollut pitkä tauko, ja voi jopa olla, että kyseessä ovat viimeiset raskausvatsakuvat.

Nyt kun katselen ensimmäisen ja toisen tutkielman kuvia, niin vähän naurattaa. Eipä tuo kumpu ollut tuolloin 19. viikolla juuri minkään kokoinen. Saatikka 15. viikolla.

Mutta nyt on kummulla jo kokoa niin että sen erottaa. Ja sopiihan sitä olla, kun laskettuun aikaan on enää kuukausi. Eiliset kuvat siis rv 35+6, eli 17 viikkoa enemmän kuin edellisissä kuvissa, joissa ei oltu edes puolivälissä. Onpas tämä aika tässä välissä mennyt nopeasti.

Raskauden myötä olen laiskistunut, enkä nyt ottanut kuin aamukuvat. Vasemmalla siis vatsa vedettynä sisään ja oikealla ihan rentona. Nämä kuvat vastaavat myös jo ensimmäisessä tutkielmassa mua askarruttaneeseen kysymykseen: Kyllä, vauvavatsaakin voi vetää sisään, mutta ei se mukavaa ole eikä sillä enää lopussa juurikaan hyötyä saavuta. Nimimerkillä: rv 36, joka yrittää edelleen ahtautua liian ahtaista väleistä vetäen vatsaa sisään.

Aiemmalle tyylille uskollisena ja muistutuksena aiempien ”vauvamahojen” pienuudesta kokosin kollaasit myös eri viikkojen vertailua varten.

Tässä alla siis rv 14+5, 18+6 ja 35+6 mahat aamulla jännitettynä..

…. ja tässä alla samat mahat aamulla rentoina.

Sellainen muutos muutamassa kuukaudessa.

Muita huomioita:

– Siirryin joulun tienoilla oikeisiin raskaustakkeihin. Alkuun ne olivat päällä löysiä, nyt melko istuvia.

– Toisen kolmanneksen alussa käyttöön ottamissani raskausleggareissa vyötärönauha ylsi reilusti yli kylkiluiden, nyt se jää ikävästi johonkin navan ja kadonneiden kylkiluiden välimaastoon ja auheuttaa pienen makkaran, joka näkyy itseasiassa tuossa maha-rentona-kuvassakin. Alkuun kuminauhaa sai nostaa koko ajan kun se valui alas liian löysänä, nyt sitä saa nostella, koska kangas ei enää riitä ylös asti.

– Vatsa muuttaa edelleen muotoaan, mutta hieman eritavalla kuin vallattomina pikkukummun aikoina. Nyt muodonmuutos tapahtuu lähinnä sivuilla kylkiluiden alla, kun milloin mikäkin raaja yrittää puskea kyljestä läpi. Vatsa myös aaltoilee tyypin möyrimisen mukana ihan silminnähden.

– Paino lähti vihdoin joulun jälkeen nousuun ja nyt neuvolan ensipunnitukseen on tullut 4-5 kiloa. Oma arvioni kokonaispainonnoususta ajalta ennen raskautta on noin 8-10 kg.

– Mahallaan ei todellakaan voi enää olla. Myös kyljellään on välillä ikävää, kun painovoima vetää tyyppiä kohti maata ja hän usein alkaa rusentaa jalallaan (?) kylkinahkaani lattiaa tai patjaa vasten. Selällään viihdyn edelleen, vaikkei sitä ilmeisesti suositella.

– Lysyssä ei voi istua, sillä muutoin ovat joko kylkiluut tai reidet tiellä. Töissä viimeisinä viikkoina otin tasapainotyynyn tuolilleni, että muistaisin istua ryhdikkäämmin enkä turhaan puristaisi pikkuista kylkiluideni alle.

– Ne kylkiluut katosivat viikossa. Rv 30 juttelin ystäväni kanssa siitä, että hyvin kylkiluuni vielä törröttävät vatsan yläpuolella ja seuraavalla viikolla huomasin, että enää niitä ei näkynytkään.

– Kumpu on läsnä kaikessa mitä teen. Se on välillä tielläkin ja vaikkei se ole kokonsa vuoksi vielä estänyt minua kumartumasta, kyykistymästä tai esimerkiksi sitomasta kenkiä, on se välillä niin kipeä ja kireän oloinen että yhtään ei tee mieli rutistaa tai venyttää sitä mihinkään suuntaan.

– Kumpu ei mielestäni ole vielä täysin tipahtanut, eli ilmeisesti raivotarjonnasta huolimatta tyyppi ei ole vielä löytänyt reittiään lantioluideni sisään. Viikolla 33+ tyyppi puski niin innokkaasti alavatsallani, että sanoin sen päättäneen syntyä sektiolla ja repivän sen sektioreitin ihan itse alavatsalle sisäpuolelta käsin.

– Pari viimeistä päivää vatsan ja kylkien kiristelyn lisäksi uutena oireena on tullut jalkojen ja persauksen alueen kivut. Siis sisäreidet, nivuset, pakarat ja lonkat ovat kävellessä välillä niin arat että liikkuminen on ollut hieman vaikeaa. Kipu ei ole mitenkään viiltävää tai tunnu tulevan mistään luusta tai hermosta, kuten aiemmin kärsiessäni liitoskivuista ja si-nivelen vaivoista, vaan nyt se on sellaista ikäänkuin lihaskipua tai sellaista mustelman tuntuista herkkyyttää. Että ihan kuin olisi pyöräillyt tai ratsastanut tuntikausia eivätkä lihakset ole palautuneet tästä suorituksesta. Ja minähän en todellakaan ole tehnyt mitään urheilusuorituksia enään pitkään aikaan. Ehkä tämä on sitä lantion löystymistä kuitenkin sitten.

Sellaisia asioita tänään. Viikko täysaikaisuuteen, kuukausi laskettuun päivään. Iik!