Uneton odottaja

Tätä ”raskausoiretta” mulla ei olekaan ollut kuin nyt vasta viimeisellä kolmanneksella. Unettomuutta. Varsinkin näin sairaana, kun päivällä on mahdollisuus nukkua, ja silloin todellakin nukuttaa, öisin ei meinaa uni tulla millään silmään. Yleensä meillä mies on yövirkku ja minä autuaasti unten mailla jo ennen puolta yötä. Uni vie minut yleensä heti kun lasken pääni tyynyyn ja suljen silmäni, enkä todellakaan heräile turhia. Nyt tilanne on aivan toisin.

En varsinaisesti valvo tukalaa oloa tai vessassa juoksemista. En juurikaan heräile kesken unien – paitsi aamun tunneilla, jolloin uneni on kai tavallista herkempää kun koiran yölliset mörinät saattavat minut havahduttaa – ja silloin herätessä käyn kyllä siellä vessassakin. Jo alkuraskaudesta tosin muistan muuttuneeni aamuvirkuksi aamuisen vessatarpeen takia.

Omituisia heräämisiä on sattunut vain pari. Kerran ennen joulua heräsin ja herätin kaikki muutkin omaan huutooni, kun unen läpi tunsin hirveän kivun toisessa pohkeessa. Jäätävä suonenveto jonka kourissa rimpuilin hyvän tovin. Magnesium ja piimä iltaisin ovat pitäneet tämän vaivan onneksi poissa sen jälkeen. Toisen kerran joulun välipäivinä heräsin aamuyöllä tajuten, että mies on painanut päänsä vatsalleni, silittelee mahaa ja juttelee sille rauhoittavasti. Selitykseksi omituiselle käytökselle kuulin, että olin ollut nukkuessani todella levoton; pyörinyt ja huutanut unissani, ja mies oli huomannut tyypin riehuvan vatsassa oikein kunnolla ja päättänyt yrittää rauhoitella vatsan asukasta ennen kuin herättää minut. Sydänhän siinä suli höpsölle tulevalle isälle ja rellestävälle vauvanalulle.

Nukkuminen on kuitenkin pääosin edelleen helppoa. Nukahtaminen taas on vaikeaa.

Tyyppi aloittaa vatsassa yleensä iltamelskaamisen siinä klo 23 kieppeillä. Sitä aktiivista aikaa sitten kestää tunnista muutamaan ja silloin voi olla hankalaa saada nukahdettua kun toinen oikein möyrii. Lisäksi hikoilen kuin munakoiso suolapedissä. Oikein kunnon lämpöaaltoja tulee useampi ennen nukahtamista ja heittelen peittoa pois ja päälle sen mukaan olenko hiestä märkä vai kylmännihkeydestä kaliseva. Hyvän asennon saamiseen minulla on Lidl:n kehuttu vartalotyyny. Yritän nukkua kyljelläni – vieläpä tavoistani poiketen vasemmalla, kuten jenkkiohjeet suosittelevat jostain syystä, mutta edelleen pääosin nukahdan, nukun ja herään selälläni maaten, kädet ylös pään yli nostettuna. Selällään nukkumistahan ei myöskään suositella jo aika pientenkin viikkojen jälkeen, mutta itselleni se on sopinut oikein hyvin ainakin tähän asti.

Vaikeinta on kuitenkin ajatusten pysäyttäminen ja uneen rauhoittuminen. Ajattelen raskautta aika paljon jo ihan päiväsaikaankin, mutta yöllä – wohou – yöllä pääni sisäinen raskaushyrrä pyörii ihan omilla kierrosluvuilla. Vähän väliä tartun puhelimeen ja googlaan jonkun to-del-la tarpeellisen raskaus-/synnytys-/vauva-asian kesken nukahtamisen yrittämisen: TNS-laitteen vuokra, ristiäiskukat, vauvanpesäkaavat, maidontuotannon käynnistyminen, vauvan elvytys, synnytyslaulu, fb:n maaliskuisten ryhmän kuulumiset, seuraava perhevalmennus, huuto.net:n tarjonta tai vaikka vaan raskaus- ja vauva-aiheiset blogitekstit.

Ja niin minä valvon. Pyörin ja hyörin sängyssä muutaman tunnin kunnes viimein tajuan olevani väsynyt ja nukahdan – herätäkseni aamutuimaan siihen koiran metelöintiin tai täyteen virtsarakkoon. Nyt sairauslomalla olen asian suhteen hiukan rennompi, kun aamulla ei oikeasti tarvitse herätä töihin ja koirakin nukkuu välirapsutuksilla pitkälle aamupäivään ilman sisäsiistiydestä lipsumista. Mutta voi Herra auta, kun näillä unenlahjoilla pitäisi palata vielä työrytmiinkin muutamaksi viikoksi.

Onko yökukkujia liikkeellä? Nyt sinne sänkyyn ja silmät visusti kiinni.

Hyvinvointi Mieli Raskaus ja synnytys

Nöyryyskoulussa

Jos jotain tämä raskaus opettaa, niin nöyryyttä ja ottamaan vastaan apua.

Olen aina ollut vähän sellainen ”ei tartte auttaa”-tyyppi, joka haluaa selvitä itse vaikka olisi kuinka tiukilla. Kauhulla olen kuunnellut muiden juttuja siitä, kuinka ihanaa on kun anoppi tai äiti on hoitamassa lasta ja vaikka silittää pyykit siinä samalla. ”Ei mun huushollissani.”

Tämän raskauden aikana olen kuitenkin sairatellut enemmän ja pidempään kuin ehkä koskaan. Kotona pyörii hiekan ja lian seassa villakoiria kokonainen kennel ja monta asiaa odottaa tekijäänsä. Turhauttavinta on olla kotona, mutta ei pystyä tekemään näitä tekijäänsä irkuen odottavia hommia. Mies matkustaa työn ja opiskelun takia ja mä makaan kotona. Työpäivien jälkeen en jaksa juuri muuta kuin maata sohvalla ja näin sairauslomalle joutuessani en sitten koko päivänä jaksa muuta kuin nukkua ja maata sohvalla. Luojalle kiitos nauhoittavasta digiboxista!

Pikku hiljaa tämä kaikki kuitenkin opettaa mua ottamaan apua vastaan. Appivanhemmat on jo marraskuusta asti käyneet säännöllisen epäsäännöllisesti iltalenkittämässä koiraa kerran-pari viikossa. Mies on nyt poissa paikkakunnalta ja itse makaan kuumeessa, joten olen pelkästään iloinen kun appikset ovat hoitaneet ilta- ja päivälenkkejä tällä viikolla. Itse olen käynyt koiran kanssa vain pyörähtämässä ulkona. Lisäksi äiti ja tämän puoliso ”poikkesivat” (lähes 20 km/suunta) tänään tekemässä lumityöt meidän pihassa. Tarjoutuivat käymään kaupassakin, mutten tarvinnut mitään, ja suorastaan väkisin veivät meiltä ison kasan kierrätyspisteelle kuuluvia pahveja pois. Vastustelin tietysti asiaankuuluvasti apua, mutta myönnettävä on, että hyvä mieli siitä tuli.

Kaipa tätä avun vastaanottamista kannattaakin tässä vaiheessa vähän harjoitella. Ei sitten käy niin luonnon päälle siinä vauvaväsymyksessä mikä ehkä tiedossa on. Mä oon tässä asiassa ihan kehityskelpoinen. Se avun pyytäminen onkin sitten se seuraava vaihe tätä koulutusta. 

Mitenkäs te muut? Onko avun pyytäminen ja vastaanottaminen ihan helppoa vai ihan kauheaa?

Suhteet Ystävät ja perhe Terveys Raskaus ja synnytys