Ylihuolehtivan vanhemman stigma

Tämä aihe nousi mieleeni tänään, kun olin poikasen kanssa uimarannalla. Sillä ah, miten täydellinen lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä tänään olikaan. Merivesikin oli kahlaussyvyydessä lämmintä. Mutta se aurinko, tuo kesäpäivien pilaaja (vain pienten lasten vanhemmille) palautti taas mieleeni tunnekokemuksen syyllisyyden ja häpeän välimaastosta.

Vanhemmathan kantavat milloin mistäkin lasta koskevasta tekemisestään tai tekemättäjättämisestään syyllisyyttä. Syyllistytään kun on menty antamaan lapselle vauvan mangososetta, jonka ainesosaluettelossa lukee että tuote sisältää sokeria. Hyi sentään mitä myrkkyä! Syyllistytään kun vaihdetaan taaperolle kertakäyttövaippaa ja joku toinen vanhempi vieressä kertoo käyttävänsä lapsellaan vain kestovaippoja. Kertikset, mitä luonnonvarojen haaskaamista! Ja se klassikko: syyllistytään kun vauvelo pötköttelee loruttelun, silittelyn, vaipanvaihdon ja tissittelyn jälkeen tyytyväisenä vatsamakuullaan (Koska hei ,TUMMY TIME! Jos sen unohtaa on syytä syyllistyä.) purulelua äidin silmälasikoteloa järsien ja vanhempi kehtaa vilkaista älypuhelimeensa saapuneen viestin. Häpeä, mitä läsnäolottomuutta ja vauvelon vuorovaikutustaitojen riskeeraamista!

Niin että kun lähdetään aurinkoisena (ilta)päivänä rantsuun, on taapero puettu asiaankuuluvasti pitkähihaiseen ja –lahkeiseen UV-suojapukuun ja -hattuun ja aurinkolaseihin ja vieläpä hinkattu vastaan vääntelehtivän mukulan vähäiset päivänvaloa koskettavat kehonosat fysikaalisen suojan antavalla ekosertifioidulla aurinkorasvalla. JA silloin siellä rannalla se iskee – ylihuolehtivan äidin stigma. Sillä rannallahan juoksentelee lapsia  -härregyyd- pelkissä uimahousuissa ja –puvuissa. Ilman hattua ja aurinkolaseja. Luoja ties onko edes rasvattu. Ja aikuiset makoilevat uikkareissaan ruskeina, tai punavalkoisina, pyyhkeidensä päällä. Silloin se hiipii ihon alle, se häpeän tunne siitä, että joku saattaa ajatella että minä olisin vanhempana sellainen ylisuojeleva – hysteerinen jopa – kun nyt lapseni näin olen päästä varpaisiin verhonnut vain auringonpaisteen takia.

Useinhan on juurikin näin, että kun vanhempi yrittää kaikkensa (ja kukapa vanhempi ei yrittäisi) suojella ja suojata lapsensa siltä, tältä ja tuolta uhalta (karies, diabetes, ihosyöpä, ilmastonmuutos, mitä näitä nyt on) ei asiasta kuitenkaan saisi puhua ja se ei saisi näkyä. Pitäisi pitää yllä sellaista huolettoman ja helpon vanhemmuuden kuvaa. Että ihan sama vaikka meidän Esko-Taavetti ja Suvi-Kimara söisivät rikastettua uraania leikkiessään alasti lumihangessa, niin mä oon tällainen rento mutsi enkä jaksa nillittää joka asiasta.

Jos joku epäonninen vanhempi joutuu julkisesti osoittamaan käytöksellään tai puheissaan että hän yrittää olla joissain lapsen terveyteen tai muuhun hyvinvointiin liittyvissä asioissa tarkka, seuraa siitä muiden taholta usein vähättelyä, taivastelua tai ainakin ihmettelyä. Että eikö tämä maitoallerginen lapsi nyt voisi edes tätä yhtä karjalanpiirakkaa munavoilla syödä. Usein esitetty argumentti on tietenkin myös ”Ei silloin kun minun lapseni olivat pieniä..” tai ”Ei meillä vaan..” (keksi itse loput väitteestä). Välillä tämä hysteerisen vanhemman leima on vanhemman mielestä jopa pelottavampi asia kuin se kaukainen uhan mahdollisuus, jolta hän on yrittänyt lastaan alunperin suojella ja vanhempi päätyy höllentämään otettaan asian suhteen hetkeksi, kärsiäkseen lepsuilustaan huonon omatunnon syytöksiä myöhemmin.

Onneksi välillä näihin ahdistaviin tilanteisiin saapuu apu ja helpotus kuin viestinä taivaasta. Kuten tänään rannalla, kun viereemme hiekalle parkkeerasi perhe, jonka äiti myös puki taaperolleen uv-haalarin ja –hatun ennen rantaleikkejä.

Perhe Mieli Lapset Vanhemmuus

Kurkunpään rakenteellinen poikkeama toi äidille vapautuksen

Haluan kertoa tämän tarinan esimerkkinä siitä, miten helposti, pitkäksi aikaa ja hulluista asioita äiti-ihminen voi syyllistyä ja kantaa syyllisyyttä lapseensa liittyen.

Kuten olen jo kertonut, meidän poikastamme vaivaavat ruoka-aineyliherkkyydet, jotka oireilevat suolisto-oireina ja refluksvaivoina. Lisäksi hänellä on harvinaisempi diagnoosi, joka selvisi vasta hiljattain.

Aika tarkkaan vuosi siitä kun kirjoitin viimeisimmän tekstini jossa kerroin imetysongelmistamme ja vauvan taipumuksesta vetää maitoa henkeen, vein poikasen korva-, nenä- ja kurkkulääkärille ensimmäisen kerran (epäilin kitarisoja suuriksi, sillä vauva kuorsasi usein ja hengitys hinkui välillä) ja syy tälle jo poikasen ensimmäisistä hengenvedoista vaivanneelle harmille löytyi: kurkunpään rakenteellinen poikkeama, omeganmallinen ja jäykkätoiminen kurkunpää.

Vaikka suurimmista imetystukehtumiskauhuista olikin tuon tiedon saatuani jo lähes vuosi aikaa, tämä tieto tästä synnynnäisestä rakenteellisesta poikkeamasta helpotti mieltäni suunnattomasti ja ikään kuin vapautti minut syyllisyydestä jota olin asiasta kantanut. Seuraavien päivien ajan minun teki mieli toitottaa tuota uutta diagnoosia ihan jokaiselle vastaantulijalle, kaupankassalle, puhelinmyyjälle, mitä näitä nyt on. Kertoa, että hei se, kun minun vauva joka nyt on jo yli vuoden ikäinen ei ensimmäisinä elinviikkoinaan pystynyt olemaan rinnalla pitkiä aikoja kerrallaan kun meinasi aina tukehtua maitoon ei johtunutkaan kokonaan minun suihkutisseistäni a.k.a. siitä että olisin huono imettäjä ja äiti ja ihminen ylipäätään, vaan siitä että hänellä on aina ollut tällainen rakenteellinen poikkeama joka hankaloittaa nielemistä. Että se, että me ei koskaan päästy kokemaan tuota kylkimakuultaan imettämisen rentouttavaa auvoa ei ollutkaan minun vikani ja osoitus osaamattomuudestani ja kykenemättömyydestäni äitinä, vaan ihan Luojan luoma valmistusvirhe pojan kurkunpäässä. Että ihan oikeasti minun lapseni refluksikipua huutaessaan aspiroi pukluaan niin että meinasi tukehtua – koska hänellä on rakenteellinen taipumus vetää nesteitä tavallista herkemmin henkeensä. Me emme mieheni kanssa vain hysteerisenä kuvitelleet sitä, se tapahtui oikeasti ja sille oli fysiologinen syy.

En minä tietoisesti ollut tätä taakkaa kantanut harteillani näin raskaana ja pitkään, mutta kun vapauttava tieto annettiin huomasin sen tuovan yllättävää helpotuksen tunnetta ja vapauttavan minut syyllisyyden ikeestä. Tämä diagnoosi antoi syyn niin monelle meitä vauvavuotena kiusanneelle vaivalle ja vihdoin tiesin, että se ”ei ollut normaalia” ja että ”kaikki vauvat eivät reagoi näin”.

Valitettavan usein nimittäin tuntui että meitä ei uskottu kun kerroimme pojan oireilusta tähän liittyen. Ravasimme refluksin, ummetuksen ja itkuhuutoaspiraatiokohtausten vuoksi lääkäreillä sekä päivystyksellisesti, poliklinikalla kontrollikäynneillä ja yksityisellä omaan (vakuutuksen) piikkiin, mutta kukaan ei ennen tätä ollut kurkannut niin syvälle lapsen kurkkuun että tämä totuus olisi tullut julki.

Surullista että asia selvisi vasta kun poikanen oli yli vuoden ikäinen ja imetys alkoi olla lopuillaan ja jo helpottanutkin osaltaan. Eipä asialle olisi aiemmin diagnosoimallakaan mitään voinut tehdä, sitä ei nimittäin lähdetä kirurgisesti operoimaan eikä siihen ole muuta hoitoa kuin syömis- ja juomisergonomiasta huolehtiminen, jota oireen pakottamana olimme jo toteuttaneetkin. Iän myötä kurkunpää voi vielä kehittyä, mutta on mahdollista että se tulee vaivaamaan poikasta jollain tasolla aina.  Minun oloani olisi kuitenkin helpottanut saada tietää mistä poikasen oireilu johtui. Olisin erittäin mielelläni syyttänyt kaikki nuo kuukaudet kurkunpään rakenteellista poikkeamaa enkä itseäni. Olisin myös erittäin mieluusti kertonut ihmettelevälle hoitohenkilökunnalle että pojallamme on tällainen rakenteellinen poikkeama ja siksi hän on taas aspiroinut pukluaan ja me olemme huolissamme siitä kuinka paljon nestettä keuhkoissa on. Luulen, että meidät olisi otettu enemmän tosissaan tällöin ja nimenomaan sitä hädissään oleva vanhempi toivoo – että hänet otetaan tosissaan.

Minun piti kirjoittaa tästä aiheesta vain pikaisesti. Alun perin aihe oli toisen postauksen sivulause, mutta kuten huomasitte, minulla oli tästä aiheesta jotain avauduttavaa.

Haluan vain sanoa, että älköön kukaan epäilkö vanhempien havaintoja lapsensa terveydentilasta JA jokainen vanhempi luottakoon omaan vaistoonsa ja omiin huomioihinsa lapsestaan. Vanhempi on lapsensa oireilun asiantuntija ja terveydenhuollon tehtävä on auttaa vanhempaa auttamaan lasta.

Perhe Terveys Lapset Vanhemmuus