Perjantaina 18.11. tuli täyteen 39+0 ja lähdin vielä pyörähtämään työpaikan pikkujouluissa. Kerroin kyselijöille, että viikko olisi vielä laskettuun eikä kyllä yhtään tunnu siltä, että olisi viimeisillään raskaana. Pikkumustassa ja korkkarit jalassa siellä söin ja nautin ohjelmasta, ja iltaysin jälkeen lähdettiin ajelemaan kotiin. Puoliltaöin havahduin kuukautiskipuun, joka ei tietenkään tuossa vaiheessa raskautta voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa – supistuksia. Kellotin supistuksia, joita tuli useamman tunnin ajan, joskus 10 minuutin välein, joskus 5 minuutin välein ja lopulta hiipuivat niin, että sain aamuyöstä unen päästä vielä kiinni. Olisin ehkä saanut unta supistuksiltakin, mutta olin niin innoissani ja jännittynyt, että sydän hakkasi ja odotin silmät lautasina aina seuraavaa supistusta 😀

Supistukset jatkuivat lauantaina ja seuraavana yönäkin, mutta tuona yönä olivat lievempiä ja sain nukuttua jopa 5-6 tuntia. Sunnuntaina tahti pysyi samana, mutta supistuksiin alkoi selvästi tulla voimakkuutta ja terää, ja jouduin jo pysähtelemään supistuksen ajaksi paikoilleni ja vetämään henkeä. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä jäin jo valmiiksi sohvalle ”nukkumaan”, koska minulla alkoi olla hyvin levoton mieli enkä enää voinut ottaa supistuksia vastaan makoillen ja hengitellen, vaan tarvitsin liikettä. Soitin viiden aikaan aamulla jo synnärille, että on supistanut perjantaista saakka ja nyt alkaa olla jo tukalat oltavat. Minulle vastattiin ikävän vähättelevästi, ja itkeskelin koko varhaisen aamun sitä, että mistä ihmeestä minä sitten tiedän milloin on ”oikea syy” lähteä näytille. Mies lähti töihin, ja sisulla ja jääräpäisyydellä ajattelin, että ei sitten mennä sairaalalle ennen kuin en tolpillani pysy.

En nukkunut tuona yönä siis lainkaan ja supistuksia tuli koko aamun ja päivän tasaisesti ja todella kipeinä. Tiheys vaihteli parista minuutista kahdeksaan minuuttiin, ja tässä vaiheessa jouduin jo ottamaan käyttöön kaikki kikat, mitä kotona oli. Kävin tiheään kuumissa suihkuissa, käytin Tens-laitetta (joka ei kylläkään minulla toiminut), olin kontillani, heijasin lantiota, makasin, seisoin, kävelin, hengittelin ja päästelin matalia aaaaaaa ja mmmmm ja uuuuuu ääniä. Laskin minuutteja siihen, että mies pääsisi töistä, mutta samalla takaraivossa kaikui hoitajan ”pitää olla ihan oikea syy jos sairaalalle tulee” vastaus ja mietin, kehtaanko vielä edes mennä. Laitoin miehelle että ”voitaisko käydä näytillä kun pääset kotiin” vaikka todellisuudessa itkin kotona kun sattuu niin kovasti ja jotenkin oli sellainen tunne, että ihan kohta mennään.

Mies tuli kotiin kuuden aikaan illalla ja lähdettiin sairaalalle. Olin jo vähän omissa maailmoissani, pidin silmiä kiinni ja yritin vaan keskittyä siihen, että reilun puolen tunnin päästä ollaan jo sairaalan parkkihallissa, kestän kyllä. Autossa supistukset alkoivat tihentyä ja tihentyä, niitä tuntui tulevan ihan parin minuutin välein ja kiemurtelin penkissä tuskasta. Ehdin jo pelätä, että syntyykö tämä autoon, ja lähdettiinkö kuitenkin liian myöhään. Eniten kuitenkin pelkäsin sitä, että meidät käännytettäisiin takaisin kotiin.

Mitä lähemmäs sairaalaa tultiin, sitä pahemmiksi kivut kävivät. En tiedä olivatko ne oikeasti pahempia vai antoiko niiden jotenkin vyöryä pahemmin päälle kun piti keskittyä muuhunkin kuin hengittämiseen, ja toisaalta kun tiesi, että apu on ihan lähellä. Vähän sama kuin vessahätä pahenee aina potenssiin 10 kun on avaimet kädessä avaamassa kotiovea, vaikka siihen asti kesti ihan hyvin 😀

Päästiin heti sisätutkimukseen (joka oli muuten kivuliaampi kuin mikään synnytyksen vaiheista) ja olin jo 4 cm auki. Eli saimme jäädä sairaalalle! En halunnut epiduraalia tai spinaalia enkä muitakaan pistoksia ja pyysin, ettei kanyyliakaan laitettaisi ennen kuin/jos on pakko, ja tätä kunnioitettiin. Pääsin ammeeseen ja lilluin siellä onnellisena omenamehua hörppien. Limatulppa lötsähti vessan lattialle tunnin ammeilun jälkeen. Se oli hauska hetki, kun ensinnäkin se luikahti ulos kuin pieni limainen kala, ja sitten tuijoteltiin sitä miehen kanssa ja mietittiin, että kuuluuko sen näyttää tuolta. Pyydettiin vielä kätilö katsomaan ja saatiin varmistus sille, että rusehtavan punertava limatulppa on ihan normaali. Jotenkin itse luulin, että se olisi… noh, limaa.

Toinen tunti vierähti ammeessa yhtä nopeasti kuin ensimmäinen. Sivumennen sanoen, en ollut uskoa jälkikäteen että siellä meni tosiaan reilu kaksi tuntia, kun se tuntui niin lyhyeltä ajalta. Olisin itse veikkaillut jotain kolmea varttia. Ehkä univajeella oli osansa… Joka tapauksessa loppuvaiheessa tuli yhtäkkiä todella, todella kipeä supistus. Jos olisin aiemmin ränkännyt pahimman supistuskivun vaikka 7/10, niin tämä olikin sitten 27/10. Pyysin ilokaasua ja kun olin sitä pari kertaa hengittänyt, päättyi yksi kipeä supistus ponnistukseen. Säikähdin sitä tunnetta ihan hirveästi, ja sanoinkin miehelle ihan hädissäni että pyydä se tänne, mua ponnistuttaa, tää tulee!!! Ponnistus tuntui oudolta, kouristukselta, siltä etten itse ollut ohjaksissa vaan keho tekee mitä tykkää. Ei se mukavaa ollut, mutten kuitenkaan sanoisi sen sattuneen, se vaan tuntui oudolta. Tässä vaiheessa myös tunsin, kuinka repesin ”jostain”. Tuo repeämiskipu oli ehkä yhden tuhannesosan siitä mitä olin etukäteen pelännyt. Ikävä vihlaisu ja sitten kirvelyä.

Minulle tehtiin ammeessa kaksi sisätutkimusta, jotka viittasivat siihen että auki ollaan 9 cm, mutta siirryin vielä vuoteelle jossa saatiin paremmin sisätutkimus tehtyä. Ja siinä sitten kätilö totesi, että nyt on 10 cm auki ja nyt mennään. Kätilö kehotti jättämään ilokaasun pois, mikä ei hirveästi haitannut koska en usko sen kauheasti vaikuttaneen muutenkaan. Yritin ensin ponnistaa seisaaltaan sänkyyn nojaten. Meinasin luovuttaa heti alkuun, koska urakka tuntui ihan mahdottomalta. Koko alapäässä tuntui aivan valtava paine, ja tuntui kuin olisin yrittänyt puskea ulos jotain kerrostaloa tai jättimäistä kuutiota. Muistan ajatelleeni, että minulta pitäisi repiä irti koko alavartalo, että tuollainen mikälie mahtuisi tulemaan ulos. Se tuntui niin isolta ja raskaalta, ettei se voi mahtua sieltä pienestä reiästä.

Siirryimme vuoteelle kylkiasentoon jatkamaan ponnistusta, mutta se ei onnistunut yhtään sen paremmin. Mietin (ja sanoin ääneen) että ei se tule, ei se tule, ei se mahdu. Ja uskoin sen. Siirryttiin vielä puoli-istuvaan asentoon, ja vasta tässä vaiheessa homma alkoi edetä. En tiedä oliko se asennosta vai omasta sisuuntumisesta, mutta hiljalleen vauvan päälaki alkoi vilkkua ja tuntui, että pystyin itse kontrolloimaan vauvan etenemistä. Aiemmin tunsin, kuinka vauva tuli ulospäin mutta liukui aina takaisin kun ponnistus heltisi hieman. Nyt keskityin pitämään vauvan paikoillaan ponnistuksen ajan, ja kätilöltä välittömästi saatu kannustava palaute sai jaksamaan ja jatkaaman. Ponnistin ja ponnistin, kunnes kätilö pyysi lopettamaan ja veti vauvan ulos yhtenä liukkaana pötkönä. Vauva syntyi aika tarkalleen kolmen tunnin päästä siitä, kun ensimmäinen sisätutkimus tehtiin.

Vauva nostettiin näytille, minä pidin silmäni kiinni. Jotenkin tuntui pahalta. Ei tullut ollenkaan sellaista euforiaa tai serotoniiniryöppyä, tuntui kuin olisin jäänyt auton alle ja muut keskittyivät vaan siihen autoon. Outo, ontto olo, ikään kuin minulle olisi tehty pahaa. Aika nopeasti se olo väistyi ja uskalsin avata silmät ja katsoa ensimmäistä kertaa meidän pientä vauvaa.

Istukka syntyi helposti ja näytti tosi ällöltä. Välilihaan tuli yksi 1. asteen repeämä ja emättimen suulle toinen, yhteensä sain 3 tikkiä. Ompelu oli tosi epämiellyttävää, mutta jotenkin siinä vaiheessa oli sellainen olo että johan tässä on jyrän alle jääty niin anna mennä vaan. Sitten vaan oltiin pienen limaisen ja kinaisen vauvan kanssa ja ihmeteltiin muutama tunti. Vauvalla oli kuitenkin häikkää saturaatioissa, joten hän päätyi ensimmäiseksi yökseen seurantaan ja piuhoihin. Me saimme nukkua 4 tuntia, ennen kuin minut herätettiin imettämään vauvaa. Päästiin jo tuona alkaneena päivänä normaalille osastolle, koska vauvan arvot paranivat, mutta osastolla seurailtiin sitten muutamaa muuta arvoa. Äiti-lapsiosastolla vietetyt päivät ovat kyllä elämäni top 10 hirveimpien päivien joukossa. Jaettu huone, jaetut wc- ja suihkutilat, kiireiset hoitajat, järkyttävä univaje, nollaosaaminen ja vielä vähäisempi apu ja tuki imetyksessä eikä mitään jeesiä vauvan kanssa. Ruinasin ja ruinasin, että päästäisiinkö perhehuoneeseen tai hotelliin tai kotiin, mutta ei päästy. Siinä vaiheessa kun kotiin päästiin, oli kulunut viikko siitä kun olin nukkunut kokonaiset yöunet ja viisi päivää siitä, kun olin nukkunut yli 4 tuntia. Olin aivan harhainen ja tuntui todella epätoivoiselta ja yksinäiseltä. Onneksi sain aina nukuttua pieniä pätkiä, kun mies oli sairaalalla vauvan kanssa, mutta eivät ne ihan mahdottomia taikoja tehneet.

Kaiken kaikkiaan synnytys meni hienosti ja olen tosi ylpeä kuinka vähillä lääkkeillä sen kestin, mutta sairaala-aika oli aivan hirveää ja sen myötä imetystaipaleen alku todella kivinen. En tiedä, päästäänkö tästä täysimetykselle enää ollenkaan, mutta jos ei päästä niin sille ei mitään voi.

 Vauva on aivan uskomattoman ihana. Vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun pieni rakas nukahtaa tissille ja tuhisee onnellisena ja turvassa. Oli kyllä kaiken odottelun arvoinen lopputulema ja hieno matka. <3