Lapsena ja nuorena, ja oikeastaan vielä nuorena aikuisenakin pidin selviönä sitä, että haluan joskus itse lapsia. Jossain vaiheessa olin vakuuttunut siitä, että 25-vuotiaana olisin jo parin lapsen äiti, vakitöissä ja ties mitä. Hassusti kuitenkin sitä mukaa, kun olen ylittänyt 25-vuoden rajapyykin, olen alkanut pohtimaan, haluanko oikeasti lapsia? Tiedän, kuulostaa ihan järjettömältä, kun olen juuri perustanut blogin jossa puran sitä, miksi en saa lasta vaikka kuinka haluan. Koen kuitenkin, että tällä hetkellä vauvakuumeeni on biologinen, mutten ole vielä saanut vakuutettua itseäni kokonaan siitä, että lasten hankkiminen on viisasta.

Olen pohtinut tosi paljon sitä, miksi tuntuu tältä. Kuitenkin pääasiallisesti pidän lapsista, mutta aina kun kuvittelen tulevaa perhettäni, kuvittelen lapset jo isoina ja mietin, mitä kaikkea haluan heille opettaa ja miten meidän perheen rutiinit muodostuvat. Miten he menevät lukioon ja ovat vastuullisia, avoimia ja hyvinvoivia teinejä. En näe mitenkään päin itseäni sellaista pientä nyyttiä hoivaavana tai ulkohaalaria pukevana mammana. Olen pohtinut asiaa ja vaikken ole mikään psykologi, olen tullut siihen tulokseen, että tässä on taustalla oma äitisuhteeni; en tiedä, miten pienten lasten kanssa ollaan ’oikein’, koska en ole itse koskaan saanut sitä kokea.

Älkää käsittäkö väärin; rakastan äitiäni, ja uskon hänen tehneen parhaansa niillä voimavaroilla ja taidoilla, jotka hänellä oli. Lapsuudessani ei ollut mitään ns. vakavaa kamalaa, kuten vaikka alkoholismia tai pahoinpitelyjä, ja olenkin ihan viime vuosiin saakka ajatellut, että lapsuuteni oli tosi tavallinen ja turvallinen. Nyt kuitenkin kun katson taaksepäin, huomaan monia suuria virheitä ja puutteita jotka varmasti osaltaan vaikuttavat siihen, etten osaa kuvitella miten pienen lapsen kanssa ollaan, miten siitä huolehditaan, miten sen psyykkinen hyvinvointi turvataan.

Lapsena meiltä puuttuivat kaikki rajat ja rutiinit, ja olenkin monesti todennut, että olen suurimmaksi osaksi kasvattanut itse itseni sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Meillä ei ollut siivouspäiviä, meillä ei syöty aamiaista, meillä ei ollut lounas- tai päivällisaikaa, karkkia ja herkkuja sai rajattomasti, televisiota sai katsoa miten halusi, läksyjä ei tarkistettu, tunteista tai harmeista ei puhuttu, riitoja ei ratkottu eikä mistään ei tullut mitään seuraamuksia. Isosiskoni käytti suoranaista väkivaltaa minua kohtaan, kun tönimisten ja potkimisten lisäksi hän sotki huonettani ja hajotti tavaroitani ja kutsui minua päivittäin läskiksi riippumatta siitä, oliko paikalla muita vai ei. Kukaan ei koskaan puuttunut tuohon, vaan sisko veteli naruja meidän taloudessa vuosikausia, joten luulin tuon olevan ihan tavallista käytöstä perheissä. Meillä on yksi valokuva kesälomareissulta, jossa sisko tuijottaa tylsistyneenä kameraan ja minulla on kasvoillani tosi kummallinen hymyn ja itkun sekainen ilme. Äiti oli kehottanut minua menemään siskon viereen kuvaa varten, johon sisko totesi (muistan tämän kirkkaasti), että varo saatanan läski lehmä kun meinasin istua hänen takkinsa helman päälle. Ja siinä sitten poseerattiin kameralle ja jatkettiin päivää iloisesti. Kerran sisko tuotiin humalaisena yläasteen discosta kotiin, ja kun äiti yritti puhutella, sisko haukkui äidin ja lähti takaisin. Äiti ei estänyt eikä seuraamuksiakaan tullut.

Itse taas jäin lapsena kiinni karkin näpistämisestä, ja äiti käsitteli asian niin, että hän kysyi olinko vienyt jotain kaupasta, sanoin hämmentyneenä että olen, äiti sanoi ettei niin saa tehdä ja se oli siinä. Olin kirjoittanut tuolloin päiväkirjaani vain näin: ”toivottavasti tällä ei ole mitään vaikutuksia synttärilahjoihin”. Eikä ollutkaan. Asiasta ei koskaan puhuttu, enkä saanut mitään rangaistusta, ja tuo päiväkirjamerkintä nostaa ihokarvat pystyyn tähän päivään saakka. Itse asiassa lopetin näpistämisen vasta vuosia myöhemmin, kun nuorena jäin kiinni ja jouduin käymään poliisiasemalla. Se oli ensimmäinen kerta, kun näpistämisestä jäi käteen muutakin kuin valitsemani ruoat tai vaatteet, ja silmäni avautuivat kertarysäyksellä; en voinut uskoa olleeni niin käsittämättömän tyhmä jo monta vuotta.

Pelkään kai, että tuotan samalla tavalla pettymyksen omille lapsilleni. Mielestäni äiti ei ollut ollenkaan valmis äidiksi, ja tuntui, että hän vain raahautui päivästä toiseen riippumatta siitä, olimmeko me olemassa vai emme. Tuntuu, että hän hankki lapsia vain koska pitäähän nyt lapsia hankkia, ja pelkään astuvani samaan ansaan. En halua tuntea omien lapsieni olevan vain pakollisia kämppiksiä, vaan rakkaita, arvostettuja, tärkeitä pieniä ihmisiä. Äitini käytöstä selittää toki hänen vanhempansa, jotka ajan tyyliin olivat etäisiä ja ankaria kasvattajia, ja jotka eivät tunteitaan näyttäneet.

Toisaalta koen olevani niin toiselta planeetalta kuin äitini, joka on niin emotionaalisesti lukkiutunut, että kutsuu ihmisten puolisoita kavereiksi vaikka yhdessä oltaisiin oltu vuosikausia, ja joka ei ole koskaan sanonut lapsilleen rakastavansa heitä. Kerron puolisolleni päivittäin, että rakastan häntä. Toistelen sitä kissalleni, jotta sen sanominen muuttuisi helpommaksi eikä tuntuisi niin vieraalta. Haluan sanojen rakastan sinua suorastaan karkaavan huuliltani. Rakastan jo nyt mielikuvituslastani niin paljon, etten halua satuttaa häntä olemalla huono äiti.