Elämän merkityksellisyydestä (Fanipostia Jani Kaarolle)

030111_pawel_kuczynski_5.jpg

 

 

Kristaliina esittää blogissaan ajatuksen, että googlehakusi kertovat totuuden nykyisestä elämästäsi. Jotakin kuulumisista kertonee myös jokaisen blogistin postausarkisto. Minä olen kirjoittanut enimmäkseen yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta, masennuksesta, väsymyksestäihmisen ikävästä ihmisen luo ja elämän merkityksettömyydestä. (Ratkiriemukasta meininkiä näköjään…) Minä olen sanonut itseni tyhjäksi, mutta pitkän linjan tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa kolumneissaan yleisemmällä tasolla, tutkimuksiin perustuen ja paremmin analysoiden samoista teemoista. Hän puhuu siitä, miten addiktiot ovat merkkejä hengen köyhyydestä. Hän pohtii, kertooko olemassaolon paino hartioillamme kaipuusta jumalan luokse. Viimeisimmässä kolumnissa hän kirjoittaa materian keskellä elävän ihmisen henkisestä kodittomuudesta.

 

Kaaron perusajatus on, että nykyajan länsimaisessa kulttuurissa elävä ihminen masentuu, koska hänen elämältään on viety sen merkityksellisyys. Nykyinen olemisemme ei kannusta meitä uskomaan oikeastaan mihinkään, pitämään kiinni yhtään mistään. Rationaalinen maailmanselitys on karsinut pois tilanteet, joissa kohdata pyhää. En tässä tarkoita välttämättä mitään erityisesti uskonnolliseksi määriteltyä pyhää vaan jotakin sellaista luovuttamatonta kauneutta, jota kohti uskon jokaisella ihmisellä olevan kaipuun riippumatta siitä, mihin hän piirtää ruksin väestötietolomakkeen uskontosarakkeessa. Jotakin, jonka kyynisyys yrittää tuhota. 

 

Kulttuurissamme pyhyys, kauneus ja totuus on työnnetty syrjään. Keskiöön on niiden sijaan nostettu status, nautinto ja taloudellinen hyöty. Statuksesta on tullut ainoa luotettava mittari olemassaolosta. Nopea nautinto koetaan varmemmaksi takeeksi elämän onnistumisesta kuin vakaa sitoutuminen muihin. Taloudellinen hyöty puhuu usein esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluissa. Keskustelujen sinänsä järkeviin, mutta täysin tunnekylmiin argumentteihin on vaikea vastata myötäelämisestä ja lähimmäisenrakkaudesta nousevin ajatuksin, koska niissä keskusteluissa rakkautta ja kaikkien ihmisten tasavertaisuutta ei tunnusteta perustaviksi arvoiksi. Fundamentalismi taas on vaarallinen vastareaktio arvojen katoamiselle. Se on hallitsemattomaksi kasvanutta pelkoa siitä, että oma totuus tuhoutuu, koska elämme maailmassa, jossa totuudet tuhotaan yksi toisensa jälkeen. Ihmisen tarraaminen elämää vahingoittaviin aatteisiin tai uskontoihin kertoo harhaan menneestä pyhyyden etsinnästä. Ihmisellä on myötäsyntyinen tarve etsiä, mutta _jokin_ on heikentänyt kyvyn löytää. 

 

Onko ihminen voimaton tämän kaiken keskellä? Usein koen, että vaikka tietäisin mitä tunnen ja tarvitsen, se ei riitä. Jos oma rytmi ei sovi ympäröivän maailman rytmiin, joutuu joko väkisin muuttamaan rytmiään ja niin kadottamaan itsensä tai sitten jättäytymään kaiken ulkopuolelle. Ja kun joutuu ulkopuolella, kun maailmasta ei löydy paikkaa itselle, ihminen masentuu tai kyynistyy. Niin kauheaa kuin masennus masentuneelle onkin, vielä kauheampana koen kyynisyyden. Masentuneenakin minulla on usko valon olemassaoloon jossakin (vaikka ei juuri tässä, juuri nyt). Kyynisyyden ottaessa vallan ajattelen, valoa ei ole. Ajattelen, ei ole olemassa mitään aikaansaamastamme kaaoksesta irrallista, ei mitään minusta riippumatonta, ei puhdasta hyvyyttä, ei pyyteetöntä rakkautta, ei pyhää käsittämätöntä. 

 

Ja jos käsittämätöntä ei ole, ei ole syytä elää.

 

– Mirka

 

Maalaus: Pawel Kuczynski

 

 

 

Kommentit (2)
  1. Hyvä kirjoitus, olen samaa mieltä. Taiteilijana etsin minäkin sitä selittämätöntä kauneutta ja ikuista totuutta, jonka vuoksi elää.

    Samalla kuitenkin mieleen nousee toinen näkökulma. Miksi koemme uhkana sen, että kaikki saattaa olla itse asiassa täysin merkityksetöntä? Miksi se on niin vaikea hyväksyä? Ehkä sen hyväksyminen on juuri tie rauhaan: emme voi tietää, onko suurempaa merkitystä vai ei. On toimittava vain inhimillisyyden viitekehyksessä.

    Ehkä merkityksettömyys onkin juuri suurin vapahdus? Voihan olla myös niin, että me ihmiset olemme vähitellen tajuamassa, että ei todellakaan ole syytä elää. Ei ole pakko olla olemassa, saada yhä uusia lapsia. Kaikki mielemme luomat harhat merkityksellisyydestä, uskonnot, taide ja rakkaus, ovat olleet vain biologinen keino levittää ihmislajia. (Biologian takana voi tietysti uskoa yhtä hyvin olevan Jumalan tai Saatanan, tai ei minkään tietoisen.) Nyt ihmislajin tehtävä on täytetty, ja tajuamme, että ei kannata enää saada lapsia, ei pidä enää tehdä uutta elämää, on aika vapautua elämisen painosta.

    Tietenkin se elämä, mitä on, on edelleen yhtä arvokasta ja siihen on suhtauduttava vakavalla eettisyydellä yksinomaan inhimillisyyden nimissä, oli se sitten suuremmassa mittäkaavassa merkityksellistä tai ei. Inhimillinen, biologinen, empaattinen rakkaus on ainoa rakkaus, jonka hyvää tekevästä voimasta meillä on varmaa, yhteistä kokemusta.

    Merkityksettömyyden mahdollisuuden hyväksyminen, sen kanssa rauhaan pääseminen, että Jumalaa ei välttämättä ole, on kuitenkin tärkeä askel todelliseen, vastuulliseen aikuisuuteen kasvavalle ihmiselle. Kaikkine kipuiluineen ja masennuksineenkin.

    1. Mirka Maaria
      29.4.2014, 18:16

      minttumari, sanoitit paljon minunkin ajatuksiani. Kiitos! Olen miettinyt tuota merkityksettömyyttä ja sen hyväksymistä aika paljon. Isossa mittakaavassa voin päätyä ajattelemaan, että niin se on ja siihen kannattaa pyrkiä. Vähän sellainen buddhalainen ajatus, että maailma nyt vain on näin ja voimme vapautua kärsimyksestä vain lopettamalla haluamisen ja kaikenlaisen säntäilyn. Sitä samaa puhuu myös Saarnaaja kirjassaan: ”Kaikki on turhuutta ja tuulentavoittelua.”

      Saarnaaja jatkaa vielä: ”Minä oivalsin, ettei ihmisellä ole muuta onnea kuin iloita ja nauttia elämän hyvyydestä.” Tämä onkin vaikeampi pala, ainakin minulle. Nauttia elämän hyvyydestä. Olla kiitolllinen siitä, mitä on saanut. Oman elämäni mittakaavassa minusta tuntuu jatkuvasti, että minun pitäisi tehdä jotain merkityksellistä, jotta se olisi elämisen arvoinen ja jotta lunastaisin paikkani maailmassa. En osaa vaan asettua takakenoon ja nauttia. Maailma ei ole vielä valmis, ajattelen helposti, minulla täytyy olla tehtävä jota en ole vain vielä löytänyt. 

      Ja niin häviää – kuin pieru saharaan, kuten Linnunradan käsikirjassa sanotaan – näköpiiristä kaiken merkityksettömyyden hyväksyminen ja tulee valtava kaipuu löytää merkitys. Ei välttämättä kaikelle, mutta omalle elämälle, omalle kivulle, jokaiselle päivälle, jonka joutuu elämään. 

      Saa antaa vinkkejä, miten tällaisesta tempoilusta pääsee irti…

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *