Hän näkee meidät jo parvekkeelta, ettei vain olisi odottanut ikkunassa koko päivän.

Hän tulee rappukäytävään vastaan, halaa ja puhuu taukoamatta. Ilmasta, lapsista, pojan pojastaan ja hänen sanomisistaan. Pojastaan, jota näkee liian vähän, mutta ei sano liian vähästä näkemisestä meillekään.

 Peremmälle tulkaa. Arvovieraiden kultareunaiset Arabian kahvikupit  vuosimallia 1952 odottavat pöydässä. Ovat olleet siinä kaksi päivää, hän kun luuli ja toivoi, että me olisimme tulleet jo keskiviikkona. Emmehän me sellaista olleet luvanneet. Miten täti nyt niin oli käsittänyt.

Mitä tapahtui keskiviikkoisille voileiville. Väärinkäsityksen takia ne ovat kai nyt roskiksessa. Ne ovat kauniita ja maukkaita. Vanhanajan ihmiset tekevät tietynlaisia herkkuvoileipiä.  

Hän esittelee  taulut ja valokuvat. Mennyt elämä on kokoajan läsnä. Puheessa vilisee lääkäreitä ja pappeja. Muistan taas miksi hänelle on niin tärkeää, että minä tulen joka kesä. Pappeus ei juurikaan ole omassa ikäluokassani niin suuressa arvossa, mutta 85-vuotiaalle papit vielä merkitsevät vielä paljon.  Niin tärkeä meidän perhe ei ole, että olisimme päätyneet hänen seinälleen.

Minun pitämistäni radion iltahartauksista hän ei mainitse, vaikka tiedän hänen kiikkustuolistaan kuuntelevan aina aamu- ja iltahartaudet. Parempi näin. Olisi vaikea yrittää selittää, mitä yritin sanoa.

Olen kuullut valokuvien ihmisistä ennenkin. Valitettavasti nimet tulevat sellaisella vauhdilla, etten  pysy perässä. Mutta monia ihmisiä hän kantaa sydämessään. Englannissa asuva Leena, se lääkäri, on luvannut tulla tänä kesänä. Leena lasten kuvat ovat seinällä. Niille kuville hän puhelee ja laulaa aina välillä kun on liian hiljaista.

 Ihmisen ikävä leijuu asunnossa kissan kokoisin kirjaimin. Lähtiessä hän ripustautuu  kaulaan ja käskee meitä tulemaan käymään joka kesä niin kauan kuin hän elää.

Pala nousee kurkkuun. Jos elän vielä 85-vuotiaana toivon, että olisi  joku joka voisi sanoa, että monologini väsyttävät. Toivon, ettei olisi monologeja. Että olisi säännöllisesti käymässä joku, jolle hymyillä. Toivoisin, että jokuja olisi useampi perhe, suku, kyläyhteisö, tai jokin yhteisö.  Jotkut, jotka eivät olisi vain valokuvana seinällä ja kaipauksena kaikkialla.  

 Joku tässä systeemissä meni väärin. Meidän kulttuurissa kaikkien pitäisi olla nuoria ja innovatiivisia ja ajanhermoilla. Täällä on vaikea vanhentua arvokkaasti. Tai ylipäänsä vanhentua.  Missä se ajanhermo muuten on? Mitä on innovatiivisuus?

Suututtaa. Syyllistyttää. Väsyttää.

– Minna T.

Kuva: Iltasanomat