Mitä sanoisin juuri nyt?

26022013193.jpg

Huokaisen syvään ja tiedän, että se kuullaan.

Mitä sanoin silloin, kun hartain toiveeni oli, ettei minua vain jätettäisi yksin ja jäin silti.
Käperryin kokoon ja mielessäni ajattelin minua suurempaa, jotain omien pimeiden ajatuksieni ulkopuolella olevaa, Jumalaa.

Minulla ei ollut sanoja silloin, eikä minulla ole sanoja nyt. Joskus tilannetta ei voi kuvata sanoin tai selittää. Sanat vain latistavat ne tunteet, joita sisällä on.

Mutta muistan, että minua kuultiin. En sen perusteella mitä jälkeenpäin kävi, vaan siksi , että pystyin olemaan läsnä hetkessä, vaikka se ahdisti.

Jos ihminen ei tiedä mitä rukoilu on, on joskus vaikea sanoa ääneen, että rukoilisin hänen puolestaan. Haluaisin ensin selittää, että tämä ei ole lupaus mistään. En voi Jumalan puolesta luvata, eikä rukous ole automaatti. Rukous helpottaa, kun elämässä on hetkiä, ettei voi mitään muuta; pimeys ympäröi tai elämä on hiuskarvan varassa. Mutta se ei tunnu lainkaan todelta, jos ei asiaa tunne. 

Sellaista vastuuta ei voi mielestäni kukaan ottaa, että ne sanat, jotka minä ihmisenä lausun muuttavat tapahtumien suunnan. Rukous on keskustelu, joka käydään Jumalan kanssa. Rukousta pyydettäessä keskustelu Jumalan kanssa käydään joko lapussa, johon huolensa kertoo tai keskustelussa kahden ihmisen välillä.

Minusta rukouspyyntö on se, kun ihminen kertoo minulle onnestaan, ilostaan, toiveistaan ja unelmistaan. Rukouspyyntö on se, kun kertoo häpeästään, peloistaan tai salaisuuksistaan. Rukouspyyntöjä ovat blogit ja kommentit sekä Facebookin uutisvirrassa pomppivat statukset. Mutta meidän ei tarvitse olla huolissaan siitä, jos emme jokaista huomaa ja muista tai vastaa oikein. Jumala on keskustelun kuullut. 

Siksi haluan kertoa eteenpäin sitä, mitä rukous on, että voimme jakaa maailman hetkinä sanoilla, ”rukoilen sun puolesta”, eikä siinä ole mitään ahdistavaa, eikä outoa, eikä väärää tai todellisuudesta irrallaan olevaa.

Vaikka joskus niinkin on. Minusta silloin keskustelun sijasta on käyty yksinpuhelu. 

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt? Haluaistiko, että joku rukoilee puolestasi?

P.s. Nannakin kirjotti taannoin rukoilemisesta. Onhan se vähän niin kuin meidän juttu.
Ja muuten niitä sanojakin rukoukseen on. 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Puhutaan itsemurhasta

job.jpg
Haluan kirjoittaa itsemurhasta, koska:
– Edelliseen kirjoitukseeni (Kuole fiksummin!) tuli  muutama kriittinen kommentti siitä, että viittasin itsemurhaan pikaratkaisuna tai ylipäätään turhana tapana kuolla.

– Eilen oli julkaistu fråga presten-palvelussa vastaus kysymykseen ”Kuinka ortodoksinen kirkko suhtautuu itsemurhaan?” (Vastaus tiivistettynä: Se on surullista, mutta synti, itsemurhan tehnyt voidaan haudata vain piispan luvalla, lopullinen tuomio jää kuitenkin Jumalalle.) Tähän haluaisin tuoda väläyksen luterilaisuutta.

– Luin juuri Ann Heberleinin kirjan En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, joka 167 sivua pitkä itsemurhaviesti. Tosin teologi ja kirjalija Heberlein ei sitten kuitenkaan onneksi tappanut itseään.

– Joka vuosi Suomessa noin 1000 ihmistä tekee itsemurhan. Heidän lähipiirissään on n.10 000 ihmistä, jotka kantavat mukanaan tätä surua, usein loppuelämänsä. Itsemurhayrityksiä on moninkertainen määrä.

– Itsemurha on yksi niistä asioista, jotka kertovat kirkon konkreettisesta muutoksesta. Siinä on nähtävissä se, miten on tultu lähemmäs ihmisen oikeaa hätää ja välitetty armoa –samalla on kuljettu kauemmas siitä, että kristillistä olisi kieltää, tuomita, sulkea silmät ja rangaista.

Ymmärrän, että kuolemasta tai itsemurhasta on vaikea puhua kevyeen sävyyn, kuten edellisessä blogissa yritin. Itsemurhasta ei myöskään voi tehdä pelkästään filosofismoraalista pohdintaa. Se koskettaa kipeästi  liian monia. 

Kristillisessä kehyksessä sanotaan aina että elämä on lahja, eikä siitä päättäminen ole ihmisen omissa käsissä. Tuntuu kuitenkin kertakaikkisen vieraalta puhua synnistä. Kuinka ihmistä voisi syyttää omasta toivottomuudestaan? Ei kai kukaan valitse täydellistä epätoivoa?

Myös monet humanistit/ateistit vaikuttavat päätyvän siihen tulokseen, ettei ihmisellä itsellään ole oikeutta päättää päiviensä määrästä. Tosin löytyy myös niitä, jotka puolustavat ihmisen oikeutta lopettaa elämänsä silloin, kun siltä tuntuu.

Raamatussa kerrotaan kuudesta itsemurhasta (viisi Vanhassa ja yksi Uudessa Testamentissa). Niiden yhteydessä ei oteta kantaa itsemurhan oikeutukseen. Luther puhui vahvasti itsemurhaa vastaan, mutta kertoi myös omista itsetuho-ajatuksistaan. Jotenkin kummallisena näyttäytyy historiassa itsemurhan rikollisuus tai siitä rangaistuksen antaminen. Kun on kuollut, on kuollut.

Itse toivoisin, että kirkko (tai siis seurakunnat) näyttäytyisivät yhä enemmän epäonnistuneiden yhteisöinä. Siis että on joku paikka, jossa lohduttomat, yksinäiset ja epäonnistuneet voisivat löytää toivoa (jota myös armoksi kutsutaan). Tai vähintäänkin siltä pitäisi löytää ymmärrystä ja vierellä kulkijaa. Pitäisi olla paikalla siellä ja silloin kun ihminen ei näe eteenpäin. Meidän uskon ytimessä on myös sanoma anteeksiannosta. Siitä miten antaa anteeksi hänelle, joka on lähtenyt. Ja miten antaa anteeksi itselleen, ettei pystynyt estämään kuolemaa.

Toivoisin, että jokainen itsemurha olisi estettävissä.  Jos saisin päättää, kukaan ei tappaisi itseään. Ei mistään syystä, eikä koskaan. Jos pystyisin, varmistaisin, että jokaisella olisi muitakin vaihtoehtoja, kuin itsemurha. Jos osaisin, taikoisin toivoa toivottomuuteen.  Ja koska minä en osaa, toivoisin erityisesti Jumalalta apua tässä asiassa.
——————————–
Itsemurha-ajatusten kanssa ei saa jäädä yksin.  Etsi apua, sitä on saatavilla – vaikka täällä.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään