Puhuin aiemmin kesällä blogissani kesämökillämme olevasta vanhasta kaapista, jonka aioin lomallani entisöidä. Kaappi oli maalattu edellisen kerran yli 30 vuotta sitten, mutta kuvassa näkyvän maalin alta paljastui vielä sitä edellinen turkoosi maalikerros. Ensimmäisen kerran kaappi on maalattu yli 60 vuotta sitten.

Kun oli pakko käyttää paljon aikaa vanhan maalin pois rapsutteluun, puupinnan hiomiseen ja lopulta uuden maalin maalaamiseen, päässä ehti lipua monenlaisia ajatuksia. Minä mietin ajan kulumista, sitä mitä kaikkea kaappi on saanut nähdä ja kantaa hyllyillänsä. Samalla kesän lopuillaan olo teki minut haikeaksi. Taas on yksi kesä mennyt. Kesällä syntyneenä sitä oikein mittaa elämänsä kesissä. Syksyn kynnyksellä minä ikävöin jo seuraavaa kesää ja mietin, että ajattelevatko myös talvi-ihmiset, että eipä talvi loppuisi koskaan.

Olen tänä kesänä pohtinut vanhenemista. Hieman yli kolmikymppisenä ei voi puhua siitä, että olisi niin kovin vanha. Mutta ovat minunkin maalini rapistuneet jo siitä, miltä ne näyttivät kymmenen vuotta sitten. Kritillisten arvojen näkökulmasta ei ole itsestään selvää, että ihmiselle sopisi tehdä niin kuin kaapille, operoida sitä nuoremman näköiseksi. Toivoisin myös, että maailma ei menisi siihen suuntaan, että minä kokisin kasvojenkohotuksen olevan välttämätön pärjätäkseni nuoruuden palvonnan keskellä.

Ihmisen sisin on ulkokuorta tärkeämpi. Mutta totta on myös se, että minua harmittaa välillä vanheneminen ja rapistuminen. En kaipaa olla 17 kesäinen, mutta en kaipaa rapistuakaan. Kaipaan seuraavaa kesää, mutta silloin on kehonikin taas kesän vanhempi. Ääneen olisi sanottava, että ei sillä ole väliä, että vanhenee. Mutta kuulen myös niiden tarinat, jotka on jätetty nuoremman vuoksi tai niiden, jotka menettävät työpaikat nuoremmille.

Kaapista tuli parempi kuin ennen. Mutta kaappi olisi turha, jos sen ovien takana ei olisi hyllyjä joilla pitää tärkeitä esineitä.