Mun elämä milloin siitä tuli näin (ihana) -blogin Emmi Nuorgam kysyi, voiko kirkkoon kuulua, vaikkei uskoisi Jumalaan. No yksinkertaisesti: tottakai voi. Onko se sitten epärehellistä? Ei minusta. Syyt kuulua kirkkoon ovat moninaiset. Jossain Lilyssäkin olen törmännyt näissä keskusteluissa toteamaan, että jos vain tosiuskovaiset, ne, jotka uskovat sataprosenttisesti kirkon opetukseen, kuuluisivat kirkkoon, ei kirkossa olisi väkeä enää paljon. Mustavalkoisessa, johdonmukaisessa maailmassa tuo olisi totta, mutta kirkon opetus on elävää ja muuttuvaa. Toisaalta kirkon opit ovat oppeja siitä, mistä ei voi tietää mitään, tulkintoja Jumalasta.

Jos pitäisi uskoa sataprosenttisesti mihin tahansa jumalaan tai aatteeseen niin en kuuluisi yhteenkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Jos pitäisi löytää järjestö, yhdistys tai puolue, jonka linjauksien takana seisoisin sataprosenttisesti, en kuluisi mihinkään. Jos kansalaiseksi voisi liittyä sen mukaan, kannattaako valtion linjauksia, en kuuluisi Suomeen enkä muuhunkaan valtioon. En kuuluisi edes omaan perheeseeni. Perustaisinko oman yhteisön, johon haalisin sataprosenttisesti samanmielisiä ihmisiä? En, koska toista täysin minun tavallani ajattelevaa ja asioista uskovaa ihmistä ei ole.

Argumentti, joka kehottaa liittymään/eroamaan/pysymään kirkon jäsenenä vain, jos uskoo sataprosenttisesti kaikkeen kirkon opetukseen, tulee lähes poikkeuksetta äärilaidoilta – funkkukristityiltä tai funkkuateisteilta. Se ei edes sävyltään ole kehotus vaan melkeinpä vaatimus olla johdonmukainen ja ehdoton. Minulle kirkkoon kuuluminen tai Jumalaan uskominen ei ole mikään johdomukaisuuteen tai ehdottomuuteen perustuva ajatus. Teorioissa pyritään johdonmukaisuuteen, käytännöässä se on, väittäisin, mahdotonta. Mahdotonta ainakin minulle. En halua olla johdonmukainen, se vaatisi minua punnitsemaan kaikkea tekemistäni aina sen mukaan, miten se suhteutuu kaikkeen muuhun, mitä olen ennen tehnyt, tulen tekemään jne. Kuulostaa liian robottimaiselta elämältä minulle. Ehdottomuus luo ääriaatteita. Ei yhtään minun juttuni. En haluaisi nähdä kirkkoa, tai muuta uskonnollista yhteisöä, joka vaatisi ehdotona opeissa ja säännöissä pysymistä jäseniltään. Silloin meillä olisi ääriliike.

Emmin kanssa keskusteltiin kirkkoon kuulumisesta aiemmin tänä vuonna. Emmi kertoi kuluvansa Amnestyyn, koska tukee sen tavoitteita. Minäkin kuulun, vaikka en ole Amnestyn kaikista linjauksista samaa mieltä. Amnestylla ei ole linjausta, jonka mukaan abortin pitäisi olla täysin vapaa tietylle raskausvikolle asti. Amnesty puolustaa oikeutta aborttiin aina, kun raskaus on alkanut raiskauksesta tai vaarantaa raskaana olevan hengen. Minä kannatan täysin vapaata aborttia. Jos olisin johdonmukainen, en kuuluisi Amnestyyn. Enkä kirkkoon. Mutta Amnesty ajaa muuten monia ihmisoikeusasioita minunkn kannattamalla tavalla. Kun olen kuukausilahjoittaja, tuen siinä sivussa minusta epätyydyttävää aborttioikeuslinjausta, mutta hei, maailma ei ole täydellinen ja jäsenenä voin todennäköisesti parhaiten vaikuttaa. Kirkon linjausten kanssa olen vielä useammassa kohdassa eri mieltä, mutta haluan tukea sitä hyvää, mitä kannatan ja vaikuttaa jäsenyydelläni sisältäpäin.

Mitä on kirkon oppi Jumalasta, johon pitäisi uskoa? Onko uskontunnustus tulkittavissa vain kirjaimellisesti? Neitseestä syntyminen – tarkoittaako se kirjaimellisesti että neitsyt synnytti lapsen? Kysymys ei kuulu tieteellisen tutkimuksen piiriin, eikä sillä ole minulle oikeastaan mitään merkitystä, tapahtuiko näin vai ei. Ja kyllä, silti voin ihan hyvin lausua uskontunnustuksen senkin kohdan ääneen, koska mitä se ikinä tarkoittaakaan jossain alkuperäisessä ideassaan, ei muutu siitä, toistanko sen ääneen vai en. Siinä vaiheessa uskosta tulee minulle henkilökohtaista. Minulla on henkilökohtainen jumalasuhde, jollaista ei ole kenelläkään muulla. Minä synnyin Suomeen, kristilliseen kulttuuriin, ja kristillisen kielen kautta osaan sanoa jotain Jumalasta, siitä korkeammasta voimasta, mihin haluan kovasti uskoa, vaikka uskominen on minulle äärettömän vaikeaa. Haluan uskoa. Haluan uskoa, koska pelkkiin aistihavaintoihin, älyyn ja johdonmukaisuuteen perustuva maailma on minulle raskas. Jos mitään korkeampaa voimaa ei olekaan, niin jotain minä horjuvalla uskollani silti saavutin, jotain rauhaa joissain elämäntilanteissa. Jos tällä horjuvalla uskollani menen helvettiin, niin sitten on niin. En minä elä uskoakseni oikein, vaan koska elän, ja joku minussa vetää puoleen ajatusta, että ehkä kaikki ei ole selitettävissä tämän maailman sanoin ja keinoin. Siinä mielessä koko Jumalaan uskomiskeskustelu on huono käydä älyllisessä kontekstissa, koska sillä ei ole mitään tekemistä älyn kanssa. Ei tyhmyydenkään. Se on ulkopuolella niistä asioista, joista tiedetään tai ei tiedetä.

Se, että joillain tahoilla on tärkeää määrittää, milloin on sopivaa tai epäsopivaa kuulua kirkkoon, on aivan samanlaista painostamista kuin uskonto pahimmillaan. Ulkopuolinen ei määritä niitä syitä, miksi minä valitsen kuulua kirkkoon. Onko tähän ristiriidassa lapsikaste? Ei minusta. Kasvattajat tekevät kaikenlaisia valintoja lastensa puolesta. Minua harmittaa, ettei minua kasvatettu kasvissyöjänä vaan mainstream sekasyöjänä, mutta minä voin valita nyt jotain muuta. Kun kastamisesta tulee koko ajan enemmän harkittu asia, tulee meille sukupolvi, jossa enemmistö saattaa olla sellaisia, että he eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Joitain heitä voi harmittaa, ettei heitä lapsena kastettu. Ei ole mitään neutraalia tilaa kasvattaa. Jos tulemme tilanteeseen, jossa on itsestään selvää, ettei lapsia liitetä mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, voidaan kysyä, että toistavatko vanhemmat laumasieluisesti perinnettä olla liittämättä lasta mihinkään, sama argumentti, mitä nyt käytetään rivikristittyihin liittyen. Maailma, jossa on uskontoja, järjestöjä ja liittoja, joihin jo lapsia voidaan liittää, on maailma, jossa liittämättömyys on myös valinta. Minä en haaveile maailmasta, missä ei ole mitään, mihin voisi liittyä, ei arvopohjia, millä lapsensa kasvattaa. Ei ole olemassa ei-mitään konkreettisessa maailmassa. Ei ole arvoneutraalia. Minä haluan aidosti monikulttuurisen yhteiskunnan, jossa uskonto saa näkyä, kaikki uskonnot, ja sitä myös rakennetaan siten. En ymmärrä haavetta uskontojen kokonaan hävittämisestä. Yhtä vähän ymmärrän, että kaikki pitäisi saada kristityiksi, tai että koulun ja valtion menoissa pitäisi käyttää vain kristillisiä perinteitä.

Minä en usko, että on mitään hyvää tai huonoa syytä kuulua tai olla kuulumatta kirkkoon. Jumalaan uskominen ei ole määriteltävissä kenenkään muun kuin kokijan omasta perspektiivistä. Joku vaatii uskontunnustuksen kirjaimellista tunnustamista. Toiselle riittää, että näkee hyvää, ja uskoo sen olevan heijastuma  Jumalasta. Kolmas ei usko. Kaikki voivat kuulua kirkkoon omista syistään.

Hemuli