IlonaSV miettii ihanasti ja ihan tosissaan Saattaen vaihdettava -blogissaan sitä, miten ihmeessä Jumalaan uskotaan:
En siis kuulu kirkkoon. Pääsyy sille on se, että en osaa uskoa Jumalaan. En sitten millään tasolla. Minulle ei vain koskaan ole valjennut, miten Jumalaan uskotaan. Mistä voi tulla sellainen varmuus, että uskoo aivan tosissaan johonkin yliluonnolliseen?
Tykkään kysymyksestä, sillä siihen kätkeytyy koko uskomisen paradoksi. Käsittelen kysymystä useassa osassa, koska siinä on niin monta elementtiä.
Mistä voi tulla sellainen varmuus…
Tähän voisi vastata, että Jumalalta itseltään, mutta se tuntuisi ylenkatseelliselta eikä olisi minun kohdallani edes totta. Minulla ei ole varmuutta. Ei ole tietoa, johon nojautua. Jos minun pitää määritellä oma uskoni tai uskontoni, saatan sanoa olevani kristitty agnostikko. Näin siksi, että olen syntynyt kristityksi ja sen piirissä käytetään kieltä, jonka tavoitan. Sanon agnostikko, koska minun uskoni ei ole tietävää tai julistavaa; en tiedä Jumalasta muuta kuin sen tunteen, joka minulla hänestä on.
Ajattelen, että Jumalaan uskominen on turvallisempaa kuin ihmiskuntaan luottaminen, sillä ihmisen järki on pettänyt hänet historian saatossa monta kertaa. Jumalaan uskominen on kuitenkin turvallista vain, jos Jumala on ehdottoman hyvä. En haluaisi, uskaltaisi tai voisi luottaa sellaiseen voimaan, jossa olisi rahtunenkaan pahuutta, pikkusieluisuutta tai tarvetta viedä minulta tai joltakin toiselta ajattelun vapaus.
…että uskoo aivan tosissaan…
Uskon yhtä aikaa aivan tosissaan ja en yhtään. En usko sanaakaan uskontunnustuksesta ja kuitenkin koko elämäni sen Jumalan haltuun, josta uskontunnustus puhuu. Puran tätä ajatusta enemmän aiemmin julkaistussa blogitekstissäni Mahdoton uskoa.
…johonkin yliluonnolliseen?
Yliluonnolliseen uskominen ei ole minusta vaikeaa. Hankalampaa minun olisi uskoa väitettä, että ihminen kykenee aisteillaan tavoittamaan kaiken, mitä on. Jo erilaiset tutkimukset osoittavat, että ihminen pystyy ääritilanteissa aistimaan asioita ja toimimaan tavoilla, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Osa yliluonnollisesta on siis sellaista, mitä ihminen ei ole vielä kyennyt tieteellisesti selittämään.
Sanoin, että minulla ei ole varmuutta. Näin ajattelen, sillä minulla ei ole tiedollista varmuutta Jumalan olemassaolosta. Samalla minulla on toisenlainen varmuus. Siitä varmuudesta puhuminen vain on vaikeaa. Se ei ole pään varmuutta ja siksi se tuntuu loogiseen ajatteluun ja omaan järkeensä elämässään turvautuvasta ihmisestä (myös minusta) hurjalta.
Minulla on ollut lapsesta saakka hetkellisiä olotiloja, jolloin lakkaan olemasta minä ja olen samalla enemmän minä kuin koskaan. Aistini ovat terävät, aikaa ei ole ja käsittelen ympäristöstä tulevaa tietoa tavallisesta poikkeavalla tavalla. Noina hetkinä pääni lakkaa olemasta raskas, koska minun ei tarvitse ajatella, vaan kaikki informaatio tulee sisääni suoraan. En ajattele silloin, että auringonlasku on kaunis, vaan tunnen auringonlaskun itsessäni. En ajattele, että rakastan tätä ihmistä, vaan rakkaus on minussa. Kokemusta on mahdoton sanallistaa ja kokemus lakkaa sillä sekunnilla, kun yritän niin tehdä. Runoin, kuvin, tarinoin ja lauluin pääsee vähän lähemmäksi tuota kokemusta, mutta selityksin vain kauemmas. Siksi en ymmärrä kirkon valtavaa tarvetta tehdä Jumalasta dogmaattisia lauselmia.
Koen, että olen noina hetkinä yhteydessä Jumalaan, mutta minulla ei tietenkään ole mitään todistusta asiasta. Hetket tulevat, kun olen kokenut jotain tavattoman kaunista. Hetkeksi minän kärsimys lakkaa ja Jumala näyttäytyy kauneudessa. Jumala ei näyttäydy hahmona, vaan rauhana, valona, voimana, keveytenä. Tiivistäen voisi sanoa, että uskon Jumalaan, koska on kauneutta. Joku toinen ihminen saattaa kokea samankaltaisia olotiloja ja ajatella, että nyt olen onnellinen tai tämä rakkaus on todellista.
Minä ajattelen, että Jumala. En tiedä, miksi.
– Mirka Maaria
