Minut kutsuttiin katsomaan Suomen hauskin mies -elokuvan Kotkan pressinäytöstä Kinopalatsiin. Pyyhälsin tuli pyrstön alla elokuvateatterille suoraan töistä kolmeksi, ja istuin hengähtäen salin penkkiin. Olin innoissani elokuvasta, sillä sydämeni sykkii suomalaisille elokuville lähes poikkeuksetta (Raideja ja vastaavia ei lasketa).

Suomen hauskin mies on mustan huumorin sävyttämä elokuva elämänhalusta ja naurun voimasta. Siinä jo kerran kuolemaan tuomitut vangit valmistavat näytelmän vartijoidensa ja saksalaisjoukkojen komentajan viihdyttämiseksi. Jos he ovat hauskoja, heitä ei ammuta. Teatterilaisten joukkoa johtaa Suomen hauskimmaksi mieheksi mainittu Toivo Parikka

Elokuva alkoi, ja ensimmäisenä fiiliksenä oli jännä trippailu kuvauspaikkojen lämpöisen tuttuuden takia. Ah, katsos VPK-talo tai kappas, Itäranta! Oli hauskaa pystyä yhdistelemään samassa kohtauksessa käytettyjen kohteiden palapeliä, kun yksi kuvakulma on Kotkasta ja silmänräpäyksessä toinen Haminasta. Koko elokuva on kuvattu täysin näissä kahdessa kaupungissa ja onkin siinä mielessä historiallinen!

Suomen hauskin mies käyttää hyväkseen groteskeja tilanteita ja saattaa ihmisen huvittavaan valoon. Muusta maailmasta eristetyllä vankilasaarella kaikki on suhteellista ja vakavat arvot sekä itsestäänselvyydet joutuvat naurunalaisiksi. Ahdingon keskellä ihmisyys ja lämpö puskevat väkisin läpi, kun vangit puhaltavat yhteen hiileen. Pienet inhimilliset teot saavat suuren merkityksen ja huumori kumpuaa sieltä mistä suurin tuskakin: kuolemanpelosta ja epäoikeudenmukaisuudesta.

Hassunhauska tuttujen paikkojen bongailu vaihtui nopeasti painavaksi tunteeksi rinnassa. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu vuoteen 1918, Suomen sisällissodan aikoihin, kun punaiset ja valkoiset lahtasivat toisiaan. Ekassa lainauksessa mainittu Toivo Parikan hahmo perustuu Jalmari Parikkaan, joka toimi teatterinjohtajana sekä näyttelijänä, mutta myös punaisten kompanjanpäällikkönä sisällissodan aikana. Elokuvan Toivo Parikka jää vangiksi (niinkuin tosielämän esikuvansakin) ja joutuu vankileirille Ison Mjölön ”kuolemansaarelle”. Vankileirin olot oli saatu kuvattua taidokkaasti, ja ahdistus iski välittömästi kun miehiä lastattiin saareen vievään alukseen ja naiset sekä lapset itkivät laiturilla. 

En halua spoilata elokuvaa sen enempää, joten pidättäydyn kirjoittamaan vaan sen aiheuttamista tuntemuksista. Ahdistus ja paino vaihtelivat vuoroa ilon ja toivon läikähdyksien kanssa. Minä itkin ja nauroin, sain kylmiä väreitä ja kauhistelin käsi suun edessä. Yes, very dramatic, I know… 
On lohduttavaa ajatella, että hirveimmistä ja traagisimmista oloistakin kumpuaa komediaa. Parikan ja kumppaneiden kaksi vaihtoehtoa olivatkin naurata tai kuole. Motivaatiota kerrakseen. Elokuvan edetessä kohti loppuaan voimaannuin (äh vihaan tota sanaa) kuitenkin epätoivon hälvenemisestä, kun teatteriseurueen jäsenet sekä muutama muukin keskeinen hahmo hyväksyivät kohtalonsa ja löysivät itsestään ihan uudenlaista voimaa ja ylpeyttä. 

Kerrankin katsoin myös lopputekstit mielenkiinnolla, sillä näyttelijöiden, avustajien ja yhteistyöyritysten joukossa oli monen monta tuttua! On mahtavaa, miten Kaakon elokuvakomission myötä tämä ja monet muut Kotkanseudulla kuvatut elokuvat tuovat säpinää, mahdollisuuksia ja työtäkin tullessaan. Ennen elokuvaa näytetty kooste Kaakon elokuvakomission projekteista (nähtävillä tuolla seffc:n etusivulla) aiheutti järisyttävää kotiseutuylpeyttä. Toivotaan, että myös jatkossa seudullamme kuvataan tulevaisuuden suurteoksia. 

Kaikenkaikkiaan suuri suositus Suomen hauskimmalle miehelle. Itse heilahtelin tunneskaalan päästä päähän koko elokuvan ajan, ja kuvauksen tyylistä puvustuksesta sekä Palefacesta myös isot plussat.