Katsoin tänään kevyeksi aamunavaukseksi Ylen Silminnäkijä-ohjelman viime aikojen lapsisurmista SOS-lapsikylän linkattua sen facebookiin. Siinä eräs anonyymi lapsensa murhannut äiti kertoi, että lapsen isä ei enää ollut mukana kuvioissa ja työ- ja vastuutaakka oli yksinhuoltajalle liikaa. Mieleeni muistui jokin aika sitten niin ikään Yleltä tullut tanskalainen dokkari Vanhemmuus on rankkaa (josta myös Eerika bloggasi), jossa periaatteessa annettiin ymmärtää, että kun saat lapsen, sun onnellisuuskäyrä laskee kuin aasin häntä, ja palaa vapaaehtoisesti lapsettomien ihmisten kanssa samalle linjalle vasta kun lapsi täyttää seitsemän. SEITSEMÄN?!
Että heittäkää vaan ihan suosiolla hyvästit seksille, romantiikalle, yhteiselle laatuajalle ja tietysti rakkaudelle ylipäänsä. Jäin tuijottamaan silmät lautasina telkkariruutua dokumentin lopputekstien rullaillessa. Mitä tässä nyt onkaan tullut töpeksittyä, voiko koko homman vielä peruuttaa?
Ja miksi mulle on jäänyt elämäni ajalta myös sellainen kuva, että lapsen synnyttyä miehet alkavat ajatella puolisojaan kahlitsevina, nalkuttavina, syyllistävinä ja hysteerisinä pirttihirmuina, ja kotiin perheen luokse menemisestä tulee lähes miehelle kuin miehelle taakka ja ikävä asia. ”Joo en mä voi lähteä kaljalle ku ei muija anna lupaa.. pakko mennä kotiin.” Ihan kamalaa!! Olen myös kaikkien lähipiirin ihmisten kielloista ja varoituksista huolimatta lueskellut vau.fi:n foorumia, ja tasaiseen tahtiin ne naiset siellä valittavat, että niiden miehiä ei kiinnosta vauvajutut ollenkaan ja ollaan tosi välinpitämättömiä ja haluttais vaan elää entistä elämää normaaliin malliin. Että ei ymmärretä eikä välitetä.
Hetken synkisteltyäni ajauduin miettimään omaa tilannettani. Marko on jännästi ihan samanlainen kuin minä, mutta sitten taas ihan erilainen. Itse kiihdyn asiassa kuin asiassa nollasta sataan sekunnissa (mun innostuminen asioista on lähimpien kavereiden kesken jo ihan yleinen vitsi) ja suuntaan uutta kohti pää kolmantena jalkana. Marko on harkitsevampi, hitaammin lämpiävä ja PALJON realistisempi kuin minä. Kuitenkin ne asiat, joista hän sitten loppujen lopuksi innostuu, hoidetaan viimeistä piirtoa myöten loppuun ja niin hyvin kuin mahdollista. Mitään ei jätetä kesken. Minä luovutan ensimmäisten vastoinkäymisten kohdatessa, jos ei ole ihan pakko onnistua. Innostukseni lopahtaa myös salamannopeasti.
Tämä tekee meistä ihan lyömättömän parin. Mitään ei tulisi ikinä aloitettua, jos en olisi jatkuvasti ideoideni kanssa työntämässä Markoa eteenpäin, mutta mitään ei myöskään tulisi koskaan tehtyä loppuun, jos se olisi minusta kiinni. En oikein osaa edes kuvitella vastuuntuntoisempaa, kiltimpää ja rakastavampaa miestä kuin Marko on. Mulla ei ole epäilystäkään, etteikö siitä tulisi maailman paras isä. Meidän molempien mielestä laatuaikaa voi viettää kotona sohvallakin, ja Markokin oikeasti HALUAA olla kotona ja hoitaa vauvaa (his words!).
Musta olisi kamalaa olla tilanteessa, jossa joutuisin pelkäämään puolisoni osallistumista tai toleranssia vaikeiden (=väsyneiden) aikojen koittaessa. Etten voisi olla varma siitä, ettei hän jätä minua yksin. Kahdeksan vuoden yhdessäolon jälkeenkin meidän parisuhde on edelleen tuoreen tuntuinen, meillä ei juuri riidellä (arjen nahistelua lukuunottamatta), ei koskaan uhata erolla tai tauoilla tai mennä vihaisena nukkumaan. Halaillaan ja silitellään. Vaikka luonnollisesti alkusuhteen leiskunta on laantunut, on tilalle tullut jotain paljon parempaa.
Siksi olen kovin luottavainen tulevaisuuden suhteen. Haluan uskoa, että vauva täydentää jo ennestään erittäin hyvää ja tasapainoista avioliittoa. Tätä lasta ei ole tehty paikkaamaan ongelmia tai tuomaan sisältöä väljähtäneeseen elämään, vaan koska me molemmat koetaan, että vauvan myötä me tullaan VIELÄ onnellisemmiksi! Ei vasta sitten kun tyttö on seitsemän.
Onko teillä kellään antaa mitään helpottavaa vertaistukea, vai onko postauksen otsikko oikeasti totta?
