Ei opot osaa kertoa kaikkea – Lukio

Ei ole varmaankaan mikään yllätys, että opiskellessa oppii. Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota taitoihin, jotka ei välttämättä suoraan ole kurssien tai opintokokonaisuuksien pääaiheita tai -teemoja.

Käytäessä iänikuista lukio vai amis? -keskustelua, en osaa valita puoltani koska olen käynyt itse molemmat. Vertailua hankaloittaa myös se, että lukioni ja ammatillinen oppilaitokseni olivat molemmat mahdollisesti omissa joukoissaan vähän erilaisia. Tässä tekstissä keskityn kuitenkin kronologisesti aiempaan kouluun. Lukiossa oli laaja-alaista musiikin ja taiteen opetusta, niistä jokainen opiskelija opiskeli jompaa kumpaa linjaa. Opin arvostamaan kulttuuria ja kulttuuripalveluja osana ihmisen hyvinvointiin vaikuttavaa kokonaisuutta. Ymmärsin lukioaikana, että mulle tulee hyvä olo hyvästä teatteriesityksestä tai vaikuttavasta valokuvanäyttelystä. Oli älyttömän siistiä -ja saanen sanoa- hedelmällistä olla tekemisissä monipuolisesti lahjakkaiden ihmisten kanssa. Lukiossani koin itse ainakin niin vahvaa yhteisöllisyyttä, että en usko vastaavaa tulevan tielleni enää koskaan. Opin, että kulttuuri kuihtuu helposti ilman kokijaa. Tekijän ja kokijan (tai katsojan tai kuuntelijan) suhde oli niissä piireissä todella mutkaton. Kävin ekaa kertaa 16-vuotiaana jazz-keikalla, olin lumoutunut lähes itseni ikäisten taitavuudesta. 

Lukiolaisena opin priorisoimaan ja tekemään töitä saavuttaakseni päämääräni. Tosin tuohon aikaan itse opiskelin hieman hämmentäviä aineyhdistelmiä – eniten kiinnosti taideaineet, historia ja biologia. Päämääräni olivat lähinnä ylioppilaskirjoituksissa ja halusin tehdä lukion omalla tavallani. Ajattelin itsensä sivistämisen olevan lukiolaisen vastuu ja oikeus. Yritin siis vain ottaa kaiken mahdollisen irti siitä ajasta itseäni ja yhteiskuntaa ajatellen. Erikoislukiossa opiskelleilla on varmaan kaikilla ollut myös se ilo, että oman harrastusta ja kiinnostuksen kohdetta on saanut vietyä eteenpäin koulun puitteissa. Omalla kohdallani se tarkoitti sitä, että piti oikeasti tykätä olla koulussa/koululla. Kuviskurssien työt ja projektit piti saada siinä samalla kasaan, kun luki kokeisiin ja oli mukana järkkäilemässä opiskelijoiden omia tapahtumia. Niin joo ja koeviikottomassa lukiossa opin sen, että ei oikeastakaan elämästä voi vaan ottaa ”taukoa” muista velvollisuuksista. Koe vaan pidettiin kurssin viimeisillä tunneilla ja sitten mentiin huovuttamaan, taidehistorian luennolle tai kertaamaan matikkaa ennen koepäivää. Tämäkin tietysti vaati asioiden asettamista tärkeysjärjestykseen, vaikka olihan se huovutus aika terapeuttista enkun kokeen jälkeen!

Joskus tulen vihaiseksi siitä, kun joillain ihmisillä on tapana luistaa kaikesta mikä ei ole ”pakollista”. Ehkä olen joissain piireissä poikkeava yhteisöllisyyden kaipuussani ja taipumuksessani innostua kaiken kivan järjestämisestä, lukiossa olin vaan yksi muista. Järjestimme opiskelutovereiden kanssa jos jonkinmoisia pippaloita ja teemapäiviä ihan vaan omaksi ja muiden huviksi. Me saatiin koulun tilat käyttöön ja meihin luotettiin, että kaikki menee hyvin. Vielä nykyäänkin saan kiittää lukiota siitä, että tykkään joskus ”käydä juhlimassa” tanssien hien pintaan. Mun mielestä nuorena porukassa tanssiminen ja hassuttelu siellä lattialla antoi itsevarmuutta. En tajua vieläkään ihmisiä, jotka menee baariin murjottamaan pöytään ja vasta tuhannen tuiterissa uskaltaa mennä tanssilattialle. Siinä on paljon suurempi mahollisuus saada koko tanssimisesta vaan noloja muistoja.

Sen lisäks, että tapahtumassa vietettiin hikisiä tunteja koulun juhlasalissa, kuvattiin etukäteen monesti joku lyhyt hassutteluvideo, johon upotettiin tajuttomasti vapaa-aikaamme. Teemat ja koristeiden askartelu mietittiin tarkkaan. Me asuttiin poissa vanhempien luota, ei meitä kukaan oottanut kotiin perheillalliselle, niin saattoi yhtä hyvin syödä koululla eväitä ja maalata isoja plakaatteja kaikenlaisiin iltamiin. Opin, että monesti kun antaa jotain jollekin epäviralliselle toiminnalle, myös saa jotain. Tutustuin paremmin tyyppeihin ja koin onnistumisen tuntemuksia. En nykyäänkään näe suuria vaikeuksia siinä jos harrastus, työ tai koulu ”vie vapaa-aikaa”

Näiden laajempaa selitystä vaativien juttujen lisäksi opin mm. ymmärtämään erilaisia murresanoja, olemaan rennommin eri-ikäisten ihmisten seurassa, tekemään päätöksiä itsenäisesti, ajattelemaan laajasti ”laatikon ulkopuolelta” sekä ymmärtämään erilaisia persoonia.

Adios adjö, mitä niitä nyt on

IMG_20150731_200705312_HDR.jpg

 

 

Hyvinvointi Mieli Opiskelu Syvällistä

Täti saarnaa ja kaihoaa

 

Niinhän tässä sitten kävi, että kun vihdoin lopetin itsesäälissä kierimisen ja hyvinvointivaltion kansalaisen ongelmien tuskailuni, sainkin töitä. Hetken aikaa pyörittelin mielessäni taas uutta ensimmäisen maailman ongelmaa – perustin blogin, jonka yksi suuri aihe on työttömyys ja sitten en enää kohta olekaan työtön. Onneksi tajusin, että itseasiassa alkuperäisessä blogin aihemaailman määrittelyssäni oli pieniä ongelmia. Minulla ei näin pienen etäisyyden päästä katsottaessa ollutkaan tarkoitus pureutua varsinaisesti työttömyyden ongelmaan, vaan laveasti sanottuna kertoa omaa tarinaani parikymppisenä 2010-luvun Suomessa koulutuksen ja työpaikan ollessa yhä harvempien saavutettavissa. Tässä vaiheessa lienee hyvä paljastaa, että olen edelleen 22-vuotias, en ole koskaan opiskellut korkeakoulussa ja tämänhetkinen osa-aikainen työsopimukseni on elämäni ensimmäinen yli neljän kuukauden määräaikainen sopimus.

Meinasi iskea myös tuska ja ahistus siitä, että mikä minä olen kirjoittamaan tällaisista asioista, kun maailmassa on isompiakin ongelmia? Mutta sitten muistin, että maailmassa on lähes aina jonkun mielestä isompiakin ongelmia kuin ne, mitkä sinua eniten koskettavat. Itse asiassa olen sitä mieltä, että hyvin moni asia lähtisi rullaamaan parempaan suuntaan, jos tämä ”isompien ongelmien” -asenne saataisiin edes osittain kitkettyä. Ja enhän minäkään voi kieltää etteikö maailmassa olisi isompia ongelmia kuin minun. Maailmassa on aina isompia ongelmia, se ei silti vähennä tarvetta korjata pienimpiäkin niistä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja pienten ongelmien virtojen tyrehdyttäminen auttaa hillitsemään suurempia probleemavaltameriä. Ja jos maailman ongelmat jostain syystä loppuu kesken, niin eiköhän loputtomasta avaruudesta niitä löydy muutama lisää. Ei saa sortua mustavalkoiseen ajatteluun, vaan pitää muistaa ne harmaan ainaki 50 eri sävyä. 

Minulla on päivittäin etuoikeutettu ja ihmeellisen onnekas olo. Minulla on varaa valita ala, jota haluan opiskella ja jolta haluan tutkinnon. Tämä sama ala sattuu olemaan myös sellainen, miltä haluan myös työpaikan joskus.Vaikka en olekaan päässyt suoraan lukiosta koulutusputkeen, on aina löytynyt minulle jotain, missä olen saanut tuntea itseni tarpeelliseksi ja oppinut elämää varten tärkeitä juttuja. Olen tottunut siihen, että tiettyyn pisteeseen asti kaikkeen ei aina voi itse vaikuttaa. Olen myös oppinut nauttimaan elämän yllätyksellisyydestä ja käsittelemään kokemiani asioita ikään kuin oppimiskokemuksina saatuani niihin ajallisesti vähän etäisyyttä. Minulla ei varsinaisesti ole mitään mottoa tai hienon ylevää elämänohjetta, jota seuraisin. Yksi ajatus mitä toistelen itselleni kuitenkin aina välillä on ”Kaikesta, mitä teet, tulee joskus olemaan hyötyä”. Saattaa kuulostaa utopistiselta, mutta minun lapsenomaisen tutkiva ja innostuva mieli jaksaa uskoa tuohon.

Uudessa työpaikassani imuroin jokaisessa aamuvuorossa. Osaan kieputtaa imurin johdon aivan täydellisesti imurin yläosan ympäri, koska keväällä 2013 imuroin viikottain kylpylähotellin huoneita. Lisäksi sain johdon niputtamiseen vielä pienen jatkokurssin muusikkotuttavaltani talvella 2014. Toinen hieman laajemmin vaikuttava esimerkki liittyy rahankäytön lisäksi aika paljon siihen, millainen olen ihmisenä nykyään. Muutin 16-vuotiaana vanhempieni luota 260 kilometrin päähän asumaan siskoni kanssa. Myöhemmin olen ajatellut, että juuri sen ikäisenä ihminen  alkaa opetella aikuisminänsä kulutuskäyttäytymistä. Luulen, että melko vähällä toimeen tuleminen ja ruokaostosten itse tekeminen opetti minulle enemmän rahankäytöstä, kuin olisin koskaan voinut oppia samassa ajassa äitin ja isin helmoissa elellen jääkaapin täyttyessä lähes itsestään. Köyhien taidelukiolaisten piireissä oppi myös solidaarisuutta muita kohtaan. Kovin usein ei ole oma elämä niin hektistä, etteikö ehtisi käydä kuumeessa olevan yksin asuvan ystävän puolesta kaupassa. Osaan antaa ja pyytä apua.

Haluan vielä kertoa työharjoittelusta, jonka tein opiskelupaikkakuntani kuvataidekoululla lukion jälkeen. Olin 19-vuotias ja halusin tehdä jotain omaan haaveammattiini liittyen. Menin siis kuviskoululle avustajaksi ja apuopettajaksi Kelan tarjotessa toimeentulon. Muistan kun tuohon aikaan monikin ihmetteli, miksi en mielummin tee jotain palkkatyötä, missä tienaisi paremmin. Halusin kuitenkin tienata itselleni mielummin tietoa ja kokemusta ammatista, jota ei voi tehdä ilman pitkähköjä opintoja. Ajattelin, että tämä ”työharjoittelu” (nyk. työkokeilu) ei ole samalla tavalla suoraan hyödyllinen kuin vaikkapa opiskelevien kavereiden työharjoittelut, joista oikeasti saa opintoja konkreettisesti edistäviä opintosuorituksia. Kuinka väärässä olinkaan!

Syksyllä 2013 sainkin opiskelupaikan silloisesta asuinpaikastani 400 kilometrin päähän. Pääsin opiskelemaan kuvataidetta Pohjois-Suomeen. Toimitin tietysti opolle kaikki koulu- ja työtodistuksien kopiot, koska niin oli käsketty tehdä. Uskoin saavani yleislukio- ja joitain taideaineiden kursseja hyväksiluettua. Sainkin myös näppärästi yhden kokonaisen opintokokonaisuuden teoriaosuuden ja usean viikon työssäoppimisen hyväksi luettua kuviskoulun työharjoittelullani! Tämä kaikki mahdollisti valmistumiseni vuosi etuajassa ja melko väljän lukujärjestyksen kautta opiskeluajan. Suuri kiitos kuului sille työharjoittelulle, minkä aikana joidenkin mielestä minun ilmeisesti olisi pitänyt tehdä ”kannattavampia” palkkatöitä.

Tehkää kaikkea, koskaan ei tiedä mistä onkaan lopulta eniten hyötyä. Tämä oli pitkä avautuminen, ette tule säästymään tällaisilta jatkossakaan. Välillä saattaa tulla myös ytimekkäitä yhden aiheen ympärillä pyöriviä tekstejä.

IMG_20150727_215217370_HDR.jpg

Puheenaiheet Raha Ajattelin tänään Höpsöä