Ladataan...
Oma huone

Jokaisella, joka saa lapsen, on toivottavasti lähellään joku, joka muistuttaa, ettei aina ole pakko jaksaa. Vähintään ihmisen ei tarvitse kuin avata some tai lähin aihepiiriä käsittelevä lehti, jotta löytää sen saman, syystäkin toistellun viestin. Anna olla. Ettei aina tarvitse olla pyykit pesty, keittiö puunattu, omat ja lapsen vaatteet tiptop. Tuoreet kukat pöydillä, huulipunat naamarissa, hymy herkässä. Ettei kaiken tarvitse olla ihanaa Instagram-kelpoista vauva-arkea, kalliita lastenvaunuja ja kävelylenkkejä, samalla kun jaksaa kuitenkin tehdä jo töitä, käydä salilla ja opiskella viikonloput. Toivon, että jokaisella on joku, joka muistuttaa tästä tasaisin väliajoin, jos se tuppaa asianomaisilta unohtumaan. 

Raskaana ollessani välttelin kaikkea, mikä yhtään kalskahti vauva-arkeen liittyviltä kauhujutuilta. Syy siihen on yksinkertainen: jännitti ihan tarpeeksi ilman, että olisin kestänyt vastaanottaa yhtään odotapa vain alkavaa kommenttia, jossa uumoiltiin oman elämän loppumista. Sinänsä oli ihan perusteltua, että takerruin toiveikkaasti siihen, mitä vain harvat muistivat sanoa: että ei se välttämättä niin raskasta ole. Vauvat ovat erilaisia. 

Tässä postauksessa punaiseen lankaan takertuminen on harvinaisen hankalaa, sillä kirjoitan tätä muutaman huonommin nukutun yön jälkeen, parvekkeelta ääniä kuulostellen. (Lisäys: kirjoitan tätä sulaneen muovin pistävässä hajussa, sillä unohdin tutit keittiöön kiehumaan, kunnes vesi oli kadonnut kattilasta jo aikoja sitten).

Puolittainen keskeytetyksi tulemisen odotus.

Olen päässyt nukkumaan puoli kahdentoista maissa, herännyt sitten kolmen maissa imettämään ja uudestaan kuudelta aamulla. Teknisesti ottaen vauvani on siis herännyt vain kerran yön aikana, mutta itse olin kuudelta vähän vastahakoisempi julistamaan päivän uudestaan alkaneeksi. Ja tiedetään, tiedetään - monet vauvat nukkuvat vielä paljon tätä huonommin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö välillä väsyttäisi ihan helvetisti. 

Monet öistä sujuvat hyvin, monet päivät ovat leppoisia. On öitä, jolloin lapsi herää vasta viideltä aamulla syömään ja jatkaa sitten sikeitä aamu kahdeksaan. On päiviä, jolloin köllötellään hyväntuulisesti naureskelevan vauvan kanssa, kuunnellaan Ultra Brata ja lauletaan sitä vauvalle, käydään kahviloissa ja lounailla, tehdään vähän kaikkea mitä ennenkin. Enemmän olen liikenteessä kuin neljän seinän sisällä kokonaisia päiviä. Mutta sitten on niitä sellaisia toisenlaisia: kun vauva ei nukahda päikkäreille kuin vartiksi, vaikka itkee väsymyksestä, tai kun unohtaa ostokset kaupan kassalle, ei ehdi syömään lounasta, imettää tuntikausia lasta, jonka ainut lohtu tuntuu löytyvän rinnasta - vaikka lapsi puklaisi syömänsä päälleen ja haluaisi heti saman tien jatkaa syömistä.

Missä se punainen lanka on?

Muovin pistävä haju saa sen unohtumaan helposti.

Niin. Supernaiset. Joo. Viime aikoina olen ajatellut jonkin verran sitä ristiriitaa, milloin jaksaa ja milloin antaa olla. Milloin terästäytyä ja milloin on syytä jättää tiskikone tyhjentämättä ja täyttämättä ja painua itsekin päikkäreille. Se ei ole aina yksinkertaista.

Esimerkiksi: on selvää, että usein näin pienen vauvan kanssa kotoa poistuminen saattaa tarkoittaa tiettyjä epämukavuuksia. Tai siis, tämä on ainakin oma kokemukseni oman vauvani kanssa, muiden vauvojen puolesta en tietty osaa sanoa mitään - yleistettäviksi totuuksiksi tästäkään ei ole. Oman rajallisen kokemukseni perusteella on kuitenkin todennäköistä, että jos vauvan kanssa lähtee ulos lähes joka päivä, joukkoon mahtuu päiviä, jolloin vauva itkee sporassa, haluaa syödä neljäkymmentäviisi minuuttia Varsapuistossa tai vaipat pitää vaihtaa pikkiriikkisessä vessassa, jossa ei mahdu kunnolla edes kääntymään, saati pesemään lasta, joka tarvitseekin vaippojen lisäksi puhtaat vaihtovaatteet. Se tarkoittaa joskus hätäisesti alas kurkusta kaadettuja kahveja, jäähtyviä lounaita, pitkiä katseita ja kylmää hikeä.

Tästä kaikesta on helppoa vetää johtopäätös, että ulos vauvan kanssa lähteminen voi välillä olla hankalaa ja rasittavaa. Se ei välttämättä ole sitä, mutta riski siihen on olemassa. Kotiin jääminen usein on helpompaa. Tapahtui kotona mitä tahansa, siellä tuskin joutuu vaihtamaan vaippoja hankalassa asennossa postimerkin kokoisessa tilassa. Itkevää lasta on helpompi imettää kotisohvalla kuin palellen puistonpenkillä.

Tarkoittaako se, että ulos ei kannata lähteä ollenkaan? No, ei tietenkään.

Olen lähtenyt kolme viikkoa vanhan vauvan kanssa mökille ilman juoksevaa vettä, viisiviikkoisen kanssa Kiasmaan. Pointti ei ole ollut elää Instagram-kelpoista vauva-arkea vaan koettaa elää siinä maailmassa, johon vauvani on syntynyt. Mukana maailmassa, ei irrallaan siitä. Muutos on valtava, mutta se ei tarkoita sitä, että olisin yhdessä yössä muuttunut täysin toiseksi ihmiseksi - haluan yhä käydä luennoilla, käydä näyttelyssä. Vaikka arki on nyt toisenlaista ja sitä määrittävät toisenlaiset ehdot, pysäyttävän hetken tarjoaa nimeltä mainitsemattomalla nettipalstalta lukemani keskustelu, jossa ketjun aloittaja valitti ahdistustaan ja kyseli, onko nyt vauvan synnyttyä noudatettava kaikkina päivinä täsmällisiä kellonaikoja kunnioittavia rutiineja. Ensimmäinen vastaus oli, että ilman muuta pitää, ja siinä sinun ahdistuksesi ei paljoa paina, ajattelisit LAPSEN PARASTA

Tämä on aika kiinnostava keskustelu, sillä lapsen paras on loistava lyömäase, jolla voi lätkiä vähän joka suuntaan. Joku voisi väittää, että ahdistunut vanhempi vaikuttaa lapsen kasvuympäristöön hieman merkittävämmillä tavoilla kuin kellontarkat rutiinit tai niiden poissaolo. Se tarjoaa myös erinomaisen näköalan keskusteluun, jossa maailma on muutettava lapsen ympärillä, jotta lapsi voisi kasvaa onnellisena. Onko todella niin? Eivätkö lapset tule osaksi maailmaa, osaksi vanhempiensa elämää? Totta kai se maailma ja elämä kokevat muutoksia, väistämättä. Totta kai on olosuhteita ja tilanteita, joita on syytä muuttaa. Mutta lapset kasvavat todella monissa paikoissa, monenlaisten vanhempien kanssa. Onkin aika jännää, miten ehdottomia näkemyksiä asiasta löytää: oman elämän jatkaminen lapsen kanssa näyttäytyy itsekkäänä, lapsen edun kannalta jopa vahingollisena.

Joku - esimerkiksi minä - voisi ajatella, että vastuullisinta olisi pyrkiä olemaan myös itse onnellinen lapsensa kanssa. Jos vanhemman syyllisyys merkitsee enemmän kuin rakkaus ja ilo arjessa, se tuskin tekee lastakaan onnelliseksi. Marttyyriksi heittäytyminen, uhrautuminen, syyllistäminen, ovat tietty eräänlaisia vanhemmuuden klassikkoja, mutta kenenkään mielestä ne ei tuskin edustavat sitä kuuluisaa lapsen parasta.

Aina välillä ei voi jaksaa. Joinakin päivinä on parempi antaa olla, tehdä vähän vähemmän. Heijata lasta kylpytakissa ja hiukset pystyssä, jättää huulipunat laittamatta. Antaa maailman pyöriä ohi ja jättää Hesari lukematta, uutiset katsomatta. Olla auttamattomasti pihalla. Jäädä kotiin.

Mutta en halua tehdä niin joka päivä. Koskaan ei ole tuntunut tärkeämmältä elää keskellä kaupunkia, jossa ulos mennessä on heti ihmisten ilmoilla. Tällä hetkellä - ja pidätän luonnollisesti oikeuden muuttaa mieltäni - ajattelen, että se on tärkeää jaksaa välillä myös tehdä toisin: lähteä ulos, käydä luennolla, puhua välillä muustakin kuin vauvasta. Luennoille meneminen voi vaatia sitä, että pakotan hattaraisilta tuntuvat aivoni työskentelemään nukuttuani parin tunnin pätkissä; kirjoitan hävettävän huonosti, kunhan kirjoitan. Kun lähden luennolta, kotiin lapsen luo palaaminen tuntuu ihanalta. Jos en edes lähtisi, voisin helpommin unohtaa, että se kaikki on muutakin kuin arkea: vaippoja, pyykkejä, puklattuja bodyja.

Ja sitten palataan takaisin: toisaalta.

Toisaalta skarppaaminen voi tarkoittaa paikoitellen uusien paineiden ottamista vanhojen rinnalle. Sitä, että yrittää ruveta supernaiseksi: muistaa ja tehdä ja ehtiä, pukeutua kivasti, ylläpitää ihmissuhteita, opiskella, tehdä töitä ja keskustella henkevästi maailman tapahtumista, kun oikeastaan on läkähdyksissä jo siitä mullistavasta ihmeestä, pienestä ihmisestä, ja koettaa tajuta, että jumalauta, tässä tämä tyyppi on, ja mitä kaikkea sen tyypin kanssa oleminen tarkoittaa. Kun olin raskaana, muistan, kun joku sanoi siitä, että on feminististä, että naisella on äitiyden lisäksi myös oma elämä. Ymmärrän kyllä, mitä sillä tarkoitetaan. Toisaalta sekin voi tuntua vaatimukselta, vanhan äitiydelle heittäytymisen ohella vain uusien vaatimusten luomiselta: olla täydellinen äiti ja kaikkea muuta siinä samalla. Jos tuntuu paremmalta olla siinä hetkessä ensisijaisesti ja nimenomaan äiti, keskittyä ainoastaan siihen, pitäisin aika epäfeministisenä - ja mahdollisesti myös kapitalistisena - kehottaa esimerkiksi kiinnittämään huomiota enemmän uraan. Vauvakuplan ja mammojen dissaaminen näyttäytyy itse asiassa monella tavalla aika naisvihamielisenä, ikään kuin perinteisesti naisten elämänpiiriin kuuluneet asiat pitäisi sulkea maailmasta pois. Että nää nyt on tällaisia tylsiä vauvajuttuja, ei nää ketään kiinnosta.

Se kaikki on sitä yhtä ja samaa todellisuutta: vaipat, pyykit, puklatut bodyt. Vauvakupla, Kiasma ja luennot. Vauvoja - tai heidän äitejään - on sietämätöntä yrittää sulkea maailman ulkopuolelle tai asettaa ehtoja sille, millä tavalla ja miten siihen maailmaan osallistutaan. Äitiysvapaan aikana ei ole pakko tehdä yhtään mitään muuta kuin olla äiti lapselleen. Se ei kuitenkaan tee yhtään sen vähemmän äidiksi, jos viikonloput istuu luennoilla. Se on ristiriitaista eikä siihen ole oikeita ratkaisuja. 

Kun tänään lapseni nukahti päiväunille, ensimmäisenä vastustin impulssia siivota keittiön ja painuin nukkumaan. Seuraavaksi söin ja keitin kahvia. Sitten sulatin pari tuttia kattilaan ja aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta. Ja nyt, oli sen punainen lanka tullut loogiseen päätökseen tai ei, postaus taitaa tulla - parvekkeelta kantautuva inahtelu katkaisee ajatuksen, vauvani taitaa pian alkaa heräillä. Minulla ei ole aikaa oikolukea tai pahemmin hinkkailla kirjoitusvirheitä, ja luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni muutaman paremmin nukutun yön jälkeen.

Se on kuitenkin se tapa, jolla postauksia tällä hetkellä kirjoitetaan. Ja hyvä niin. Näillä mennään.

Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Huomenna tulee kuusi viikkoa siitä, kun tähän maailmaan syntyi uusi pieni ihminen ja kysyin, että tuuksä meijän matkaan. Pieni, linnunluinen olento, joka tuhisee ja äännähtelee ja kasvaa. Ihminen, joka alkaa pikku hiljaa omista maailmoistaan suuntautua kohti myös tätä maailmaa: hymyillä ja seurata katseellaan, ihmetellä silmät selällään. Vaatia maitoa aina mitä erilaisemmissa paikoissa.

Kuuteen viikkoon mahtuu kaikenlaista. Osittain en ole kirjoittanut mitään siksi, etten osaa löytää oikeita sanoja, koska maailma ympärillä muuttuu nopeasti ja joka päivä ajattelen sittenkin eri tavoin tästä kaikesta. Toiseksi, se, joka ei liene valtaosalle ihmisistä yllätys ja sittenkin tavallaan sellainen oli: ajan puute on käsittämätön. Sähköposti vai lounas? Pyykit vai huulipuna? Päikkärit vai lukeminen? Arki on täynnä pieniä valintoja, ja aina välillä ei saa kumpaakaan. Kun on yksin kotona, kaiken oppii tekemään äkkiä. Juomaan kahvia äkkiä. Tyhjentämään astianpesukoneen äkkiä. Pukemaan vaatteet äkkiä. Syödä kannattaa, aina. Jatkuvasti odottaa tulevansa keskeytetyksi, jättävänsä asiat sikseen. Teen asioita hätäisesti, nopeasti. 

Kolmanneksi: se on niin älyttömän henkilökohtaista. En ole varma, mitä haluan kertoa, kenelle ja miten. Tavallaan en muusta haluakaan puhua kuin vauvakuplastani, omista sekopäisistä oloistani, siitä mikä on ihanaa ja siitä mikä tuntuu sietämättömän raskaalta. Koska kyllä, raskaalta se on tuntunut. Kuuteen viikkoon mahtuu verta, maitoa ja kyyneleitä; hikoiltuja öitä ja valvomista, pelkoa ja syyllisyyttä. Imettämistä milloin missäkin: Tokoinrannassa, Porthanian aulassa, kahvilassa, Varsapuistossa, autossa, Raision ostarilla. Tikkejä ja jälleen kerran muuttuva ruumis. Pikkiriikkiä pieniä silkkimyssyjä ja jalasta potkittuja villasukkia. Pieni hyrisevä ääni nukkuessa. Kyljessä kiinni torkkuja keskellä sänkyä. Kyyneleitä milloin mistäkin syystä. Kauhua, kun pitää äkisti oppia nostelemaan pientä linnunluista olentoa ja uskoa, ettei se mene välittömästi rikki - ei fyysisesti, ei henkisesti, eikä muutenkaan. Yritystä lukea toisen tarpeita, nälkää, väsymystä, levottomuutta. Addiktoivia keskustelupalstoja, joilla en ikinä voinut kuvitella käyväni, ja keksin aina jotakin uutta, mistä voi tuntea syyllisyyttä. Riittämättömyyden tunne, pelko ettei osaakaan. Ei siihen voi valmistautua sittenkään kunnolla, ei vaikka luulisi. Tuntuu uskomattomalta, että auton ajamiseen tarvitsee ajokortin, mutta pienen ihmisen voi saada vastuulleen ties minkälainen huithapeli. Kaikki ohjeet osoittavat ristiin ja lopulta tekee mieli olla kuuntelematta ketään.

Silti. Kun olen lähtenyt luennolle ja jättänyt lapseni kotiin toisen vanhempansa kanssa - kuten aina ajattelinkin tekeväni - ja muiden ihmisten reaktiot saavat epäilemään lapsen hauraan minuuden vaurioitumista turhamaisen huithapeli-äidin takia, saan puhelimeeni kuvan, jossa lapseni hymyilee onnellisen ja rentoutuneen oloisena. Ja ajattelen, että juuri näin sen pitääkin olla. Että mahdollisimman paljon unta ja mahdollisimman vähän syyllistymistä, niin kuin näissä puitteissa nyt mahdollista on. Minun lapseni tuli meille, tähän elämään. Ei se kovin onneton elämä ole, ja tuskin tuottaa kovin onnetonta lastakaan. Ainakin sitä on vaikea uskoa, kun katselee hymysuista tyyppiä, joka aina uudestaan pyytää päästä syliin. 

Ladataan...

Ladataan...
Oma huone

Pitkään ajattelin, että olen päässyt kohtalaisen vähällä raskauteni kanssa. Pohdittiin yhdessä jonkun kanssa, että suomen kielen sana raskaus on itse asiassa aika kammottava. Missä muussa kielessä lapsen odottamiseen viitataan korostamalla sen odottavan ruumiin painoa, sen venymistä äärirajoille? 

Nyt olen sitä mieltä, että suomen kieli on tässä yhteydessä sattuvimmillaan. Raskaus on oivaltavuudessaan kertakaikkisen korvaamaton ilmaisu – raskaus voi olla monia asioita, mutta ainakin itse tässä vaiheessa allekirjoittaisin väitteen, että raskasta se jossakin pisteessä tulee todennäköisesti olemaan.

Laskettuun aikaan on vajaat kaksi viikkoa. Marraskuusta, jolloin istuin kylppärissä ja tuijottelin hailakkaa viivaa epäuskoisena, on kulunut jo pieni ikuisuus eli reilu kahdeksan kuukautta (raskauteen liittyvä matematiikka on muuten ihan oma lukunsa; vaikka kukaan muu ei tajua raskausviikoista puhuttaessa yhtään, millaisesta ajanjaksosta puhutaan, raskaana olevana kuukaudet taas hahmottuvat äärimmäisen huonosti – puhumattakaan siitä, että viikkoja lasketaan käytännössä viimeisistä menkoista eli ajalta, jolloin bebestä saattoi olla olemassa lähinnä itsepintainen ajatus. Itse olen sekoillut viikkojen lukumäärän kanssa ihan viime kuun tienoillakin vielä).

Noihin kuukausiin mahtuu paljon. Niihin mahtuu riemua, iloa, pelkoa, paniikkia, läheisyyttä ja yksinäisyyttä. Mielessä tapahtuvien liikahdusten lisäksi siihen liittyy myös jotakin vastaansanomattoman kehollista. Turvonneita nilkkoja, paisuvaa ruumista, oman tutun kropan katoamista. Painavammiksi muuttuvia askeleita ja tulehtuneita jännekalvoja. Puuskuttavampaa hengitystä, piteneviä portaita. Laskevaa hemoglobiinia, huimausta, vihlovia kipuja, särkyä ja unettomiksi jääviä öitä.

Aikomukseni oli pitää turpani kiinni mahdollisimman pitkään näistä tympeältä tuntuvista yksityiskohdista. Edes itseäni ei kiinnosta puhua turvonneista nilkoistani, miten helvetissä kiinnostaisi siis ketään muutakaan?

Tämä on todennäköisesti ihan totta. Toisaalta tympeissä yksityiskohdissa piilee myös jotakin sellaista, mikä on merkittävää. Mielen liikahtelua ei voi erottaa muuttuvasta ruumiista. Ruumiista ei todennäköisesti koskaan tule tyystin sama kuin se joskus oli. Palautumisesta puhuminen on harhaanjohtavaa – vaikka entisiin mittoihin voisikin päästä, muisto raskaudesta ei todennäköisesti koskaan katoa. Se jää, se säilyy. Siinä ei ole mitään väärää, mutta on se pelottavaa. On ihan helvetin pelottavaa herätä eräänä aamuna naisena, joka joutuu ottamaan tukea sängyn laidoista päästäkseen ylös ja purra huulta, ettei parahtaisi polvien ja jalkapohjien vihlovaa kipua. Pääsin pitkään helpolla, mutta viimeisen raskauskolmanneksen aikana aloin tuntea lievää pakokauhua, kun painon nouseminen ei osoittanut mitään merkkejä laantumisesta.

Ei tuntunut olevan mitään väliä, syönkö kahvipöydässä tyrkyllä olevat pullat vai en. Käynkö salilla vai ei. Syönkö salaatteja vai pitsaa, hedelmiä vai suklaata.

Painoni on pysynyt useamman vuoden suurin piirtein samoissa lukemissa. En ole koskaan painanut kuuttakymmentä kiloa. Ensimmäisen kerran neuvolassa vaa’alla painoin 59 kiloa. Viime kerralla luku oli 82,5 kg. Se on aika jäätävän iso muutos ihmiselle muutamassa kuukaudessa. Ja kyllä, se tuntuu pahalta, vaikka oma reaktio siihen sekin tavallaan nolottaisi. Sen ei pitäisi olla iso asia. Sen ei pitäisi kuulua kenellekään. Ja silti, samaan aikaan kun yrittää itse opetella sietämään kipuja ja särkyjä ja peilikuvaansa, ruumiin rajat tuntuvat muuttuneen toisille ihmisille tyystin näkymättömiksi.

Vatsaan kosketaan, vieraalta tuntuvaa kehoa kommentoidaan, siitä vitsaillaan, sitä kauhistellaan ja ihmetellään. Koska olet viimeksi kommentoinut ihmiselle, miten helvetin iso siitä on sitten viime näkemän tullut? Raskauteen eivät tunnu yltävän normaalin kohteliaisuuden rajat. Raskaana olevan ruumis kuuluu kaikille, se ei ole yksityinen, sen kosketteleminen ja kommentoiminen ovat arkipäiväistyneitä asioita.

Välillä tekee mieli huomauttaa, että hei, se on yhä mussa kiinni, kun joku varoittamatta laskee kätensä raskausvatsalle (ja sivumennen sanoen: vaikka ei olisi, ei sen lapsenkaan ruumis täysin vailla rajoja tule olemaan). Miltä ihmisistä yleensä tuntuisi, jos joku laskee kätensä kysymättä vatsalle? No, se ei tunnu raskaana ollessa yhtään sen loogisemmalta tai normaalimmalta.

Koskemista on onneksi sittenkin aika vähän, harvakseltaan. Kommentteja tulee sitäkin enemmän. En tiedä, kumpi tuntuu pahemmalta: päivät, jolloin on jokseenkin kotonaan omassa muuttuvassa kropassaan ja joku katsoo tarpeelliseksi vetää takaisin todellisuuteen muistuttavalla, miten jäätävän kokoinen on, vai sellaiset päivät, kun sitä ei todellakaan ole sinut vihlovien kipujen ja peilikuvan kanssa.

Siihen sopeutuminen, että kropassa kasvaa joku toinenkin – että oma ruumis antaa periksi, kasvattaa ja kantaa toista ihmistä – se ei ole ihan pieni asia. Alkuraskaudesta, kun vatsa alkoi kasvaa, se oli paitsi kiehtovaa, myös todistus peruuttamattomasta muutoksesta. Pelkäsin sitä, etten voinut irtisanoutua tilanteesta enää hetkeksikään, kieltää raskauden olemassaoloa ja hengailla; että jokin omassa maailmassani on väistämättä muuttunut; että ihmiset katsovat pian kohti ja näkevät vain ja ainoastaan äidin. Vaikka monet raskauteen liittyvät asiat ovat tehneet onnelliseksi, en voi kirkkain silmin väittää, että kaikki olisi sitä. Omaan ruumiiseen liittyvä venyminen venyttää ja kiristää ihon ja lihasten lisäksi hermoja ja minäkuvaa. Yrittäessäni ymmärtää, mitä se itse asiassa tarkoittaa tässä maailmassa – olla toisen ihmisen äiti – on paitsi ihanaa ja pökerryttävää, myös pelottavaa, omituista, valtavaa. Siinä ei kaivata ketään ulkopuolista kertomaan, että sinä olet valtava.

Ensimmäistä kertaa vuosiin epäröin jakaa kuvia kesähelteillä syödyistä jäätelöistä, leffakarkeista. Tuntuu, että ihmiset tuhahtelevat ja paheksuvat: ei ihmekään, että siitä tuli noin valtava, kun se kerran mättää tota sokeria naamaansa ihan yhtä soittoa. Tämä on tietysti ihan paskaa, mutta ottaen huomioon, millaisia asioita ihmiset suustaan päästävät, ei kai voi ihmetellä, että tällainen ajatus välillä eksyy päähän.

En ihan tajua, miksi raskaus kaventaisi oikeutta yksityisyyteen tässä asiassa – niin kauan kuin neuvolalla ei ole syytä huolestua, en näe, miksi muilla kanssaihmisillä on oikeus kommentoida raskaana olevan ulkonäöstä ihan mitä tahansa kuraa. Ja sivumennen sanoen: tähän mennessä neuvolassa on lähinnä kohautettu olkia, kun olen valittanut painostani, ja todettu, että synnytys auttaa tähänkin vaivaan. Olen kuullut, että joillakin on negatiivisia kokemuksia tästä, mutta itselleni niitä ei ole kertynyt. Vaikka joka kerta käyn vaa’alla neuvolassa, yhtään ikävältä tuntunutta kommenttia en ole siellä kohdannut, lähinnä myötätuntoa ja asian kuittaamista sillä, että sellaista se nyt vain joillakin on. Uskon, kunnes lähden ulos ja kohtaan kadulla jonkun, joka levittää silmänsä suuriksi ja puuskahtaa: sä oot kyllä ihan valtava. Sä näytät siltä, että odotat tyyliin kaksosia. Miten sä voit olla noin iso?

Aluksi se ei häirinnyt ehkä ihan yhtä paljon. Heitin aika vapautuneesti läppää aiheesta itse. Samalla kun vaikeudet yltää kengännauhoihin vituttivat, ne myös naurattivat. Näinä viikkoina naurattaa kerta kerralta vähän vähemmän. Tässä vaiheessa alan olla aika kypsä – se, että yksistään ruumiin paino sattuu ja koskee, hirvittää ja tekee liikkumisesta hidasta, on sillä tavalla yksityistä, että sitä ei välttämättä välitä vastailla kysymyksiin, joihin ei tiedä vastausta. Helvetistäkö minä tiedän. Minä olen paitsi mieleni, myös ruumiini, mutta se ei tarkoita, että osaisin kontrolloida kaikkia sen muutoksia tai haluaisin edes yrittää. Vuosikausia kävin tuhoon tuomittua taistelua omaa kroppaani vastaan, enkä viitsi ryhtyä siihen enää uudestaan. Nykyisin olen pyrkinyt pois armottomuudesta ja korvannut loputtoman pakottamisen ja ryöpyttämisen toisenlaisilla tavoilla. Olen helvetin onnellinen, etten ole enää teini, etten enää asettaudu jatkuvasti itseni ulkopuolelle nähdäkseni itseni toisten silmin, että pyrin useammin tuntemaan itseni kuin tarkkailemaan loputtomasti. Painoon liittyvät kommentit ovat omiaan synnyttämään häpeää, vierauden tuntua suhteessa omaan ruumiiseen. Toisten katseiden kautta zoomaamiseen on helppoa eksyä, vaikeampaa löytää takaisin. Siksi soisin, että ketään ei siihen kannusteta.

Kuten Leena Putkonen tänään Hesarin kolumnissaan totesi (HS, 12.7.2018), toisten ihmisten paino ei kuulu sinulle. Se, onko toinen raskaana, ei varsinaisesti nähdäkseni ole poikkeus tähän sääntöön. Siispä seuraavan kerran, kun olet laukoa raskaana olevan ulkonäöstä kommentteja, mieti kaksi kertaa, onko se todella tarpeen. Vinkki: todennäköisesti ei. 

Ladataan...

Pages