1984 oli hieno vuosi, synnyin silloin pitkään ja hartaasti tehtynä esikoisena rakastavalle isille ja äitille. Siitä on kohta tarkalleen 30 vuotta.

Mä en oo koskaan ollut ihan varma johtuvatko erinäiset kiveen kirjoitetut ikäkriisit siitä iästä itsestään vai siitä, että sellaisia oletetaan tulevan. Enkä mä oikein tiedä sitäkään, onko mulla varsinaista kolmenkympin kriisiä, ennemmin mä sanoisin tän 29. ikävuoden olleen yksi valaisevimmista ikinä! Vai onko se just nimenomaan sen kriisin syvin olemus, tekee asioita jotka ois pitänyt tehdä jo vuosia sitten, koska ei ole vielä 30?

Nyt näin viittä vaille kolmikymppisenä olen ylpeä ja itsevarma, mutta nöyrä ja valmis ottamaan vastaan uutta. En välitä muiden mielipiteistä, mutta arvostan muita ihmisiä aivan eri lailla kuin ennen. Pyrin joka päivä olemaan parempi ihminen, mutta rikon silti rajoja ja normeja aivan surutta. Ainahan olen ollut sellainen, mutta nyt selvemmin, kirkkaammin, paremmalla omallatunnolla, vähemmällä itsensä kyseenalaistamisella.

Ulospäin selvimmät merkit tämän kyseenalaisen kriisin läpikäymisestä ovat varmasti pitkän ihanan sotkuisan peikkotukan vaihtuminen lyhyeeseen poikatukkaan, ja vakityöpaikasta opintovapaalle jääminen. Autoa ja vauvaa ei ole vieläkään, ne koirat, omistusasunto ja aviomies kylläkin. Mutta se mikä näkyy ulospäin vain viitteellisenä, on todella pistänyt mun pääkoppaa uuteen uskoon sisältäpäin.

Mun elämän ohjenuora on jo pitkään ollut sentyyppinen, että pitää funtsia kumpi kaduttaa enemmän jälkikäteen – se että teki, vai että ei tehnyt. Harvemmin on tullut takkiin kun on tehnyt, vaikka mä en toki olekaan erityisen impulsiivinen ihminen. Enkä adrenaliininarkkari. Jos olisin, elämänohjeena toi saattais viedä hyvin äkkiä teho-osastolle tai vankeuteen.

Joka tapauksessa, mitä tähän oletettuun kriisiin tulee… se on vain hyvä. Se herättää. Herää!