Kun omiin ajatuksiinsa ei voi luottaa

Taas on tovi vierähtänyt edellisistä höpinöistäni. Viime viikkoina minulla on ollut jonkin verran kiireitä ja aavistuksen haastavampia aikoja. Mielialalääkitykseni ansiosta elän yleensä suhteellisen tasaista sumua, mutta viime aikoina tunteeni ja ajatukseni ovat läpikäyneet siksakkia tavanomaista enemmän. En oikein tiedä, miksi. Masennus ja ahdistus usein vuorottelevat elämässäni ja viime aikoina masennus on hallinnut.

Eräs masennuksen haastavimpia sivutuotteita on kykenemättömyys rationaaliseen ajatteluun. Olen todistanut sitä läheisissäni ja tunnistan sen myös itsessäni. Ajatukseni ajautuvat herkästi loputtomaan luuppiin, jossa toistan jotakin ajatusmallia niin kauan, että alan lopulta uskoa sen todeksi. Tunnen siis vahvasti, mutta en voi luottaa siihen, onko tuntemukseni tai ajatukseni tosi. Ylianalysoin ja väsytän itseni pohtimalla päivät päästään asioita, jotka toteutuvat vain omassa päässäni ja kuvitelmissani.

Yksi tällaisista sinnikkäistä ajatuksenpirulaisista on epäilys siitä, etten riitä Samille. Olen useasti tuuminut, että koskaan aiemmin en ole ollut näin epävarma parisuhteen alussa, tämänhän pitäisi olla silkkaa auvoa! Toisaalta, aina välillä koetan muistuttaa itselleni, että aika on saattanut tehdä tepposet ja kullata muistot. Enkä sitä paitsi ole koskaan ennen ollut näin masentunut ja ahdistunut uuden suhteen alkaessa. Sittemmin kyllä.

Sitten kuitenkin minusta tuntuu, että aiemmissa suhteissani minulla on ollut tunne, että poikaystäväni on ollut todella innostunut minusta ja seurustelustamme. Viimeisten viikkojen aikana olen kokenut, että olen pikemminkin häiriötekijä. Sami on ollut todella väsynyt töistänsä ja järjettömän huono peittämään sitä. Jokainen nälkä, matala verensokeri, väsymys tai uupumus hyökyy suodattamatta. Yhdessä hetkessä Sami saattaa olla verrattain hyvällä tuulella, mutta pari minuuttia myöhemmin (kuin salamaniskusta) Sami tyhjenee silmissäni kuin puhkottu ilmapallo. Kestän sen kyllä, olen aikaansaanut itsellenikin kyseenalaisen maineen männävuosien nälkäraivoillani, mutta yleensä olen päästänyt nälkäraivottaren vapaaksi vasta myöhemmässä vaiheessa suhdetta. Ottaen huomioon, miten tasapainoton mieleni on, olen yleensä meistä kahdesta se reippaampi ja tsemppaavampi. En halua pilata yhteistä aikaamme murjottamalla, tai olemalla välinpitämätön, mutta jos Samin perustarpeet ovat tyydyttämättä, mikään filtteri ei silottele sitä potutuksen ja energiattomuuden määrää.

Jos Samin väsymys olisi satunnaista, en välittäisi. Tällä hetkellä kuitenkin hänen vakiovastauksensa ehdotuksiini on, että ”katsotaan, jaksanko”. Kun soitin hänelle eilen illalla, hän jutteli puhelimessa todella haluttomasti ja kertoi makoilevansa sängyllään. Tunsin jälleen olevani ärsyttävä puheripuliakka, jolta ei saa rauhaa. Pariin otteeseen olemme nimittäin keskustelleet siitä, että toisinaan, kun itse olen ollut juttutuulella ja höpötellyt menemään, Samia itseään ei ole huvittanut keskustella. Hänen mielestään siinä ei ole sinänsä mitään ongelmaa, sillä hän voi kuunnella, vaikka ei itse jaksaisi osallistua. Siinä on kuitenkin ongelma minun näkökulmastani. En nauti monologin pitämisestä, vaan kaipaan vastavuoroisuutta.

Mikäli tämä kaikki on tosiaan vain väsymystä, siinä tapauksessa minun olisi syytä olla huolissani hänen työnsä kuormittavuudesta. Jos tässä on muutakin, parisuhteessamme on jokin ongelma. Kun tapaamme, meillä on kuitenkin kivaa niinä hetkinä, kun Sami on vireystilaltaan läsnä. Pusuja ja halauksia on yhä paljon, joskin kuntosaliharrastuksemme on vienyt aikaa sohvalla kiehnäämiseltämme.

Näitä epävarmuuden tunteita ei yhtään helpota se, että kun kysyin pääsiäisen jälkeen vanhemmiltani, oliko Sami heidän mielestään yhtä mukava kuin ensimmäisellä tapaamisella, äitini vastasi, että oli, mutta heitä – erityisesti äitiäni – mietityttää, olenko liian menevä hänelle. ”Menevä” ei tässä yhteydessä tarkoita pintaliitämistä, vaan kaiketi jonkinlaista energiatason touhukkuutta. Ei tämä eroavaisuus ole jäänyt huomaamatta minulta ja Samiltakaan, sillä naureskelemme usein reippaudelleni.

Minä olen meistä kahdesta se epävakaa, masentunut ja ailahtelevainen mielenterveystapaus, mutta hän on se, joka käyttäytyy stereotyyppisen masentuneesti. En osaa päättää, ollako huolissaan hänestä vai meistä. Ja voinko sittenkään luottaa yhteenkään ajatukseeni.